Skip to content
Sign in
Artwork for Menneisyyden Jäljillä
Society & CultureHistoryEducation

Menneisyyden Jäljillä

Lotta Vuorio

Tervetuloa Menneisyyden Jäljille! Podcastissa syvennytään menneisyyden tarinoihin ja siihen, miten eri tavoilla historia meitä ympäröi.

Lisätietoa jaksoista osoitteessa lottavuorio.com! Löydät podcastin myös Instagramista ja Facebookista.

Play
Open in
  • 21 episodes
  • monthly
  • Avg 1 hr 4 min
  • Finnish

Episodes 21

NewestOldestLongest
All20Unplayed20In progress0Played0
Counted on this page — what you have heard stays on this device, so it is not something the list can be paged by.
  • August 25 · 1 hr 7 min

    #151 Kuningas Arthur, Robin Hood, Lalli ja keskiajan valehistoriaa

    Menneisyyden Jäljillä – #151 Kuningas Arthur, Robin Hood, Lalli ja keskiajan valehistoriaa Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustellaan keskiajan henkilötarinoista, jotka eivät ole tosikertomuksia tai eivät perustu niin sanotusti todelliseen historiaan. Pohdimme jaksossa, että mistä aineksista legendat, valehistoria ja myyttiset tarinat syntyvät. Minkälaisiin tarpeisiin epätosia tarinoita kehitellään? Mitä tarkoitusta varten tarinat kuningas Arthurista, Robin Hoodista ja Wilhelm Tellistä ovat syntyneet? Mietimme lisäksi, minkälaisia yhtymäkohtia menneisyydessä ja nykyisyydessä on valehistorian kirjoittamisen suhteen. Jakson vieraana on tietokirjailija Vesa Sisättö. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.* Jakson pohjalla on syksyn 2026 yksi uutuuskirjoista nimeltä Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän huijarit, joka on mielestäni erittäin mainio nimi kirjalle. Keskustelemme jaksossa näistä pyöreään pöytään kutsutuista huijareista, kuten Kuningas Arthurista, Robin Hoodista, Wilhelm Tellistä ja myös meidän suomalaisten omasta Piispa Henrikistä ja Lallista. Piispa Henrikin ja Lallin tarinaa käsittelimme aiemmin viime vuonna jaksossa #132 Sini Kankaan kanssa, joten suosittelen kuuntelemaan myös tuon jakson. Lisäksi suosittelen kauan aikaa sitten julkaistua jaksoa #9, jossa keskustelimme Jaakko Tahkokallion kanssa keskiajan myyteistä ja valehistoriasta. Vesa pohtii vuoden 2026 syksyllä julkaistussa kirjassaan seuraavasti: ”Mielikuvamme menneisyydestä ovat täynnä ihmisiä ja tapahtumia, jotka historiantutkimus ja arkeologia ovat osoittaneet joko täysin olemattomiksi tai vain vaivoin meille kerrottua tarinaa muistuttaviksi. Meitä on huijattu.” Jakson kiinnostava kysymys onkin, että mistä syntyy ihmisten halu uskoa tarinoihin, joiden tutkitun tiedon pohjalta tiedetään olevan epätosia. Myytit ottavat usein inspiraatiota kaunokirjallisuudesta ja fiktiosta. Vesan oma tausta on yleisessä kirjallisuustieteessä, jossa häntä on kiinnostanut erityisesti fantasiakirjallisuus. Näin ollen hän lähestyy keskiajan valehistoriallisia henkilötarinoita ennen kaikkea ikään kuin kaunokirjallisuuden ja fiktiivisen tarinankerronnan näkökulmista. On sinänsä myös kiinnostavaa, että keskiaika on suosittu inspiraation lähde fantasiakirjallisuudessa: Vesan mukaan niin sanottu pseudokeskiaika on tyypillinen fantasiakirjallisuuden näyttämö. Vetävä fantasiakirjallisuus vaatii usein jotain tuttuuden tunnetta, jota menneisyys lukijoille tarjoaa. Jakson menneisyyden jäljeksi valikoitui sitaatti yli sata vuotta sitten julkaistusta kuningas Arthurin tarinasta, joka on käännetty myös suomen kielelle. Kuningas Arthurin myytti on yksi jaksossa käsitellyistä henkilötarinoista, jotka ovat pitkään jatkuneita, historiaksi väitettyjä hahmoja, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole olleet todellisuudessa olemassa. Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat: ”Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja kunniallisesti kantamaan kruunua, jott’ei hän menettäisi siunaustani.” Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli. Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Meriin tiesi ett’ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan aikaa riitaa ja taistelua. Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan. Ensimmäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna miekkaan nämä sanat: ”Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on oikeutta myöden koko Englannin kuningas. Ote kirjasta Arthur-kuningas ja hänen jalot ritarinsa – Tarinoita Thomas Maloryn Morte d’Arthurista vuodelta 1908 (suomennos Aino Lehtonen) Myyttisten tarinoiden synty liittyy usein siihen, että pyritään poliittisesti johonkin. Tarinoilla luodaan usein myös kansallista identiteettiä, kuten kuningas Arthurin ja Britannian, William Tellin ja Sveitsin sekä Lallin ja Suomen osalta. Myyttiset tarinat tarjoavat suuria tunteita ja tuovat merkityksellisyyttä, minkä vuoksi niihin on haluttu uskoa. Kiinnostavaa on myös, että myyttiset tarinat ja legendat ovat ikään kuin taipuisia, koska niissä ei ole varsinaista totuuspohjaa. Vesan mukaan siksi kukaan ei voi varsinaisesti tulla sanomaan, että kerrottu tarina olisi varsinaisesti väärin, koska se ei ole ollut totta alkuunkaan. Jakson kuunneltuasi opit, mihin tarkoituksiin myyttisiä ja valehistoriallisia tarinoita on kehitelty menneisyydessä sekä kehitellään myös nykypäivässä. Kuulet myös, mitä syitä on sille, että kuningas Arthurin, Robin Hoodin, William Tellin sekä piispa Henrikin ja Lallin legendat ovat menestyneet vuosisatojen ajan. Myyttisen valehistorian pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Vesa Sisättö: Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän huijarit. SKS Kirjat. Helsinki 2026. Vesa Sisättö; Anu Ala-Korpela & Mikko Metsämäki: Operaatio Kekkonen. Tammi. Helsinki 2000.

  • August 4 · 1 hr 6 min

    #150 Teatteriesityksiä ja historian inspiroimaa teatteritaidetta

    Menneisyyden Jäljillä – #150 Teatteriesityksiä ja historian inspiroimaa teatteritaidetta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Keskustelemme jaksossa siitä, miten historialliset henkilötarinat heräävät henkiin teatterin lavalla ja miten menneisyyttä hyödynnetään inspiraationa teatteritaiteessa. Pohdimme jaksossa, millä tavoin historiaa voi hyödyntää nykypäivän teatteritaiteessa erityisesti kahden Greta Tuotannon esityksen – Diivat studiossa ja Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa – kautta. Mitä asioita on eettisesti muistettava? Mikä on faktan ja fiktion suhde esityksissä? Entä mikä menneisyydessä kiehtoo ja vetoaa katsojien näkökulmasta? Pääsemme myös tutustumaan, keitä Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen olivat ja miten heidän henkilöhistoriaansa on hyödynnetty juuri näissä teatteriesityksissä. Jakson vieraana on taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen, joka on käsikirjoittanut molemmat teatteriesitykset ja toimii myös kertojana toisessa esityksessä. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Greta Tuotannon kanssa. Löydät Greta Tuotannon tämänhetkisen ohjelmiston täältä.* Studioon on palattu pienen kesäloman jälkeen, ja tänään valokeilaan pääsee kolme suomalaista taiteilijaa – Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen. Tarkalleen ottaen nämä kolme suomalaista taiteilijaa pääsevät valokeilaan elo-syyskuussa 2026, kun heidät nähdään Helsingin Aleksanterin teatterin lavalla kahden eri esityksen muodossa. Greta Tuotanto todella tuo näyttämölle kaksi kiinnostavaa esitystä, joiden inspiraationa ovat toimineet Aino Ackté, Ida Aalberg ja Olavi Paavolainen. Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa on esitys, jossa runous, musiikki, kulttuurihistoria ja draamakohtaukset yhdistyvät yhdeksi vuoteen 1927 sijoittuvaksi esitykseksi. Diivat studiossa on puolestaan musiikkiteatteriesitys, jossa 1900-luvun taitteen taiteilijanaisten kokemuksia peilataan nykypäivän kokemuksiin julkisuudesta, taiteesta ja työstä. Jakson vieras Anna Kortelainen on kirjoittanut molempien esitysten käsikirjoitukset, ja keskustelemme jaksossa siitä, miten käsikirjoitukset syntyvät ja miten käsikirjoituksista syntyy teatteriesitys. Pohdimme erityisesti sitä, millä tavoin historiasta voi inspiroitua taidetta tehdessä niin, että se on menneisyyttä arvostavaa ja eettistä. Anna kertoo jaksossa, miten eri taiteen- ja tieteenlajien rajapinnassa tapahtuu yleensä kaikkein eniten. Luovuuden maailmassa tai toisaalta tieteen maailmassa rajat ovat välillä keinotekoisia, ja nämä rajat voitaisiin useammin rohkeasti ylittää. Näin voitaisiin katsoa ennakkoluulottomasti, mitä voimme kertoa tositarinan pohjalta. Jaksossa kuulemme kaksi eri draamakohtausta, joista toinen on Diivat studiolla ja toinen Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa -esityksistä. Molempia esityksiä voisi kuvata kokonaistaideteoksiksi, joissa tieto, tulkinta ja taide kohtaavat toisensa. Tällaista elämä on Annan mukaan myös todellisuudessa: toimimme arjessamme tietyn käsikirjoituksen mukaisesti, mutta improvisoimme matkalla. Kun esityksissä käsitellään menneisyyttä, se auttaa ymmärtämään meidän omaa elämäämme paremmin. MADAME: Istuskelitte Monte Carlon pelikasinon edessä, kun ette päässyt sisälle! Onpa pateettista! OLAVI: Olin Katrin kanssa. Oli kamalan noloa, kun emme päässeet sisälle. Puvut olivat liian nukkavierut. Tämä Välimeren aurinko on liian paljastava. Ei sillä, että meillä olisi ollut rahaa, millä pelata. Katri oli juuri saapunut Etelä-Ranskaan. Hänellä oli todettu keuhkotauti, ja Välimeren ilmaston piti hoitaa hänen terveyttään. Vietimme ensin aikaa täällä Nizzassa, kunnes tänne ilmaantui muitakin suomalaisia, tulenkantajia. MADAME: Eikö se ollut hienoa, että tuli ystäviä kaupunkiin? Olisipa minunkin ystäväni tulleet tänne. Tehän saatoitte sitten lomailla kaikki yhdessä? OLAVI: Juu ei ollut hienoa. Ne hölöttivät kovalla äänellä suomea ja pysähtyivät kadulla töllistelemään ilolintuja suu auki ja tilasivat ravintolassa pelkkiä ranskanperunoita ja ketsuppia hölökyn kölökyn ja laskivat oman osuutensa laskusta pennilleen. Lähdimme Katrin kanssa pakoon Beaulieu’hön pieneen täysihoitolaan. Sen nimi oli Henrik neljännen paviljonki, “Pavillon Henri IV”. Ote huhtikuussa 2026 ensi-iltansa saaneen Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa -teatteriesityksen draamatekstistä Anna nostaa jaksossa esiin myös, miten tositarinat ovat kaikkein hurjimpia, mikä tekee myös historiasta kiinnostavan inspiraation lähteen esityksille. On totta, että esimerkiksi ihan tavallisissa suomalaisissa suvuissa on ihan uskomattomia henkilöhahmoja ja edesottamuksia, jotka ovat kaikki totta. Anna toteaakin, että mikään fiktio ei tavoita sitä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Taiteen tekemisen ja kokemisen suhteen Anna kertoo, että serendipiteetti on hänelle tärkeä käsite, jonka alkuperä on 1700-luvulta. Se tarkoittaa, että yhtäkkiä kohtalon oikusta ja sattumalta asiat löytävät toisensa. Se on oivaltamisen iloa, että löytää asian, joka on odottanut eri asioiden risteyksissä. Annan mukaan parhaimmillaan esityksissä lavalla sekä katsomossa tunnetaan serendipiteettiä. Tämä on tunne siitä, että olen oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen prosessi on tuottaa käsikirjoitus teatteriesitykseen ja millä tavoin historia voi inspiroida taiteen tekemisessä. Ymmärrät myös, miten historiasta voi taidetta tehdessä inspiroitua niin, että se on silti menneisyyttä eettisesti kunnioittavaa. Musiikkiteatterin pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Greta Tuotanto ohjelmisto Greta Tuotanto: Diivat studiossa Greta Tuotanto: Ilta Rivieralla Olavi Paavolaisen kanssa

  • July 7 · 1 hr 10 min

    #149 Yliopistoista, eriarvoisuudesta ja koloniaalisuudesta

    Menneisyyden Jäljillä – #149 Yliopistoista, eriarvoisuudesta ja koloniaalisuudesta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson kärkenä on yliopistot ja se, miten yliopistot rakentavat eriarvoisuutta luokan, sukupuolen ja rodullisuuden kautta. Keskustelemme jaksossa, millä tavoin 1900-luvun taitteen yliopistot rakensivat eriarvoisuutta erityisesti Yhdysvalloissa. Ketkä saivat ja pystyivät käydä yliopistoa ja ketkä eivät? Pohdimme yliopistoja ja tieteen tekemistä ennen kaikkea koloniaalisuuden näkökulmasta. Miten yliopistot ja orjuus liittyivät toisiinsa? Entä millä tavoin yliopistot ovat käsitelleet koloniaalista menneisyyttään nykypäivässä? Pohdimme myös, pitäisikö myös Suomessa käydä vastaavaa keskustelua yliopistojen koloniaalisesta menneisyydestä. Jakson vieraana on historioitsija Aino Kirjonen. Aiempina kesinä podissa on kuultu kesäjaksoina keskustelua saimaannorpista, uima-asuista sekä roskakaloista, mutta tämän vuoden kesäjakso sijoittuu ehkä hieman koomisestikin yliopistoihin, jotka lomailevat tällä hetkellä. Iskemme nyt yliopistojen loman aikana lyijynlujasti kiinni yliopistojen kritiikkiin, jotta voimme ensi lukuvuoden alkaessa asennoitua yliopistoihin niiden historiaa paremmin ymmärtäen. Vaikka erityisesti Suomessa yliopistokoulutuksesta puhutaan useimmin luokka- ja sukupuolieroja tasaavana ja siten tasa-arvoistavana asiana, mikä pitää paikkansa, on yliopistoja tästä huolimatta tärkeää tarkastella myös eriarvoisuuden rakentajana tai ylläpitäjänä. Tätä varten on kysyttävä, ketkä yliopistossa saavat opiskella, miltä näyttää ihmisen tulevaisuus yliopistokoulutuksen jälkeen sekä mikä on yhteiskunnan tavoite siitä, minkälaisia kansalaisia yliopistot muokkaavat. Jakson pohjalla on hyvän ystäväni ja podissakin useaan kertaan vierailleen Aino Kirjosen väitöskirja, joka käsittelee ajatuksia ihmiskunnan rodullisesta sivilisaatiosta ja sen kehityksestä yhdysvaltalaisissa eliittiyliopistoissa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Olemme aiemmin vuosia sitten nauhoittaneet jakson #16 Ainon tutkimusaiheesta, jolloin puhuimme yliopistoista ja valkoisuudesta niin ikään 1900-luvun taitteen Yhdysvaltojen kontekstissa. Nyt kun Aino on valmistunut syksyllä 2025 tohtoriksi, niin ajattelimme, että on hyvä päivittää tuo jakso ja tuoda mukaan ajankohtaisia näkökulmia myös nykypäivää koskien. Aino onkin vieraillut podcastissa jo moneen otteeseen aiemmin, ja tämän ja jakson #16 lisäksi suosittelen kuuntelemaan jaksot #10 ja #20, joissa käsittelimme historiaa kevyellä otteella erilaisten pelien kautta. Alkujaan 1100-luvun Euroopassa ja 1600-luvun Amerikassa yliopistot ovat olleet paikkoja pappiskoulutukselle ja virkamieskoulutukselle, ja miehet lähtökohtaisesti tekijät näitä töitä. Tämän vuoksi yliopistot olivat perinteisesti miesten tiloja. Sukupuoliroolit perustuivat sille ajatukselle, että yhteiskunnassa on erilliset tehtävät miehille ja naisille, ja nämä tehtävät eivät leikanneet toisiaan – itse asiassa yhteiskunnan sivilisaation tasoa mitattiin yhdysvaltalaisesta näkökulmasta juuri sillä, miten eriytyneitä naisten ja miesten työt ja erilaiset sukupuolittuneet tekijät olivat. Naisten mahdollisuus kouluttautua yliopistossa sekä sukupuolten erillisyys korkeakouluissa turvattiin ja ratkaistiin usein sillä, että naisille perustettiin omat yliopistot. Näin tilasta syntyi olennainen eronteon keino. 1800-luvun lopulla Yhdysvaltoihin muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, ja se oli samalla vahvasti maahanmuuttovastaisuuden aikaa. Eritoten itä- ja etelä-eurooppalaisten ihmisten maahanmuuttoa ei katsottu hyvällä. Sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat yhteen siten, että pelättiin, että ei-toivotut maahanmuuttajat lisääntyvät samalla, kun valkoiset ja keskiluokkaiset anglosaksiset yhdysvaltalaiset naiset kouluttautuvat ja eivät lisäänny. Näin ollen pelättiin, että yhdysvaltalainen rodullinen kehitys ei etene toivotusti. Vaikka toisaalta pelättiin, että koulutuksen vuoksi etenkin valkoiset naiset eivät saa lapsia toivotulla tavalla, niin samaan aikaan koulutuksen ajateltiin muokkaavan rodullista kehitystä toivotunlaisesti. Jakson menneisyyden jälki kertoo koulutuksen ja rodullisen sivilisaation suhteesta. Heti kun tarkastelemme koulutusta rodullisesta tai etnisestä näkökulmasta, se näyttäytyy pohjimmiltaan yhteiskunnallisen muutoksen prosessina. Se edustaa sosiaalisen evoluution viimeisintä ja — ainakin mahdollisesti, ellei vielä tosiasiallisesti — tehokkainta toteuttajaa. Vaikka [koulutus] kohdistuu yksilöihin, sen ensisijaisena tavoitteena on rodun kehittäminen sen yksilöiden parantamisen kautta. Koulutuksen päämäärä ei siis ole yksi, kuten toisinaan esitetään; se on kaksinainen. Se sijaitsee sekä yksilössä että rodussa. – – Rodullisessa kasvatuksessa päämääränä on yhä korkeampien ihmisyyden asteiden peräkkäinen toteutuminen. Harvardin yliopiston alumni ja sosiologian apulaisprofessori Ira Woods Howerth puheessaan ”An Ethnic View of Higher Education” kansallisen koulutusjärjestön kokoontumisessa Yhdysvalloissa 1900 Yhdysvalloissa yliopistot ja koloniaalisuus liittyvät toisiinsa monin eri tavoin, eikä yliopistojen ja kolonialismin historia ole useinkaan kaunis. Koloniaalisuus laajempana käsitteenä pohtii sitä, että miten elämä siirtomaissa mutta myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa sitoutuu talouteen, kulttuuriin ja politiikkaan, ja minkälaisia pitkän ajan seurauksia kolonialismilla ja imperialismilla on ollut eri puolella maailmaa. Yhdysvalloissa yliopistot ovat toteuttaneet niin sanottuja orjuusraportteja, joissa puretaan sitä, miten eriarvoisuutta on rakennettu yliopistoissa. Ketkä yliopiston henkilökunnasta ovat omistaneet orjia? Onko orjia elänyt ja työskennellyt kampuksilla? Miten yliopisto on kiinnittynyt taloudellisiin rakenteisiin, jotka liittyvät orjakauppaan ja kolonialismiin? Miten tiede on yrittänyt oikeuttaa valkoisen rodun paremmuutta? Vuonna 2022 julkaistussa Harvardin yliopiston orjuusraportissa todetaan seuraavasti: ”1600- ja 1700-luvuilla ihmisten myynti ja kauppa orjuuden muodossa sekä teollisuudenalat, jotka perustuivat orjuutettujen naisten, miesten ja lasten työhön, olivat laajalle levinneitä ympäri maailmaa, muodostivat keskeisen osan Uuden-Englannin taloudesta ja vaikuttivat voimakkaasti Harvardin yliopistoon. Harvardin johtajat, opettajat, henkilöstö ja hyväntekijät pitivät ihmisiä orjina, joista osa työskenteli yliopistossa, kartuttivat varallisuutta orjakaupan ja orjatyön kautta ja puolustivat orjuuta instituutiota.” Nämä ovat tyhjentäviä kuvauksia yliopistojen ja kolonialismin yhteyksistä ja seurauksista. Pohdimme jakson lopussa Ainon kanssa, tulisiko suomalaisten yliopistojen pohtia niin ikään omaa suhdettaan koloniaalisuuteen siltä osin, kun vanhimmat yliopistot ovat kuuluneet eurooppalaiseen ja kansainväliseen kulttuuripiiriin. Aino toteaa hienosti, että vaikka yliopistot tasaavat eriarvoisuutta, ne myös ylläpitävät eriarvoisuutta yhä tänä päivänä. Olisi siis relevanttia, että kriittinen katse maailmaa kohtaan käännettäisiin useammin yliopistoihin itseensä, sillä siihen olisi tilaisuuksia. Jakson kuunneltuasi opit, millä tavoilla sukupuoli ja rodullisuus kietoutuivat toisiinsa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Ymmärrät myös, miten yliopistot rakensivat eriarvoisuutta sekä tukivat valkoisten miesten johtamaa yhteiskuntajärjestystä Yhdysvalloissa. Yliopistojen kritiikin pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Aino Kirjonen: Civilized Bodies : Race and Gender in U.S. Elite Colleges, 1890–1914. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. 2025. Janne Lahti & Johanna Skurnik: Kolonialismin muokkaama maailma – Euroopan ekspansion globaalihistoriaa. Otava. Helsinki 2025. Mari Käyhkö: ”Osaanko mä nyt olla tarpeeks yliopistollinen?” : työläistaustaiset yliopisto-opettajanaiset ja luokan kokemukset. Sosiologia, Vol. 57, Nro. 1, 7-25, 118. Mari Käyhkö: ”Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset”. Sosiologia, 1/2014, s. 4–20. Sonia El Kamel & Victoria Odum: ”Valta on tietoa”. Julkaistu Ruskeat Tytöt -sivustolla 2.11.2027. Luettu 7.7.2026. Harvardin yliopisto: Harvard and the Legacy of Slavery. 2022.

  • June 9 · 1 hr 12 min

    #148 Susia, tapporahoja ja luonnon monimuotoisuutta

    Menneisyyden Jäljillä – #148 Susia, tapporahoja ja luonnon monimuotoisuutta Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Keskustelemme jaksossa suden sekä yleisesti luonnon monimuotoisuuden historiasta. Pohdimme, kuinka pitkäikäinen ilmiö on susiviha ja mitä se pitää sisällään. Pohjautuuko susiviha todellisiin uhkiin vai periytyykö osa pelosta menneisyydestä ja kulttuurista? Mitä tunteita ylipäätään suurpetoihin ja niiden metsästämiseen liittyy? Lisäksi mietimme, kuinka kauan luonnon monimuotoisuudesta ollaan oltu huolissaan sekä minkälaiset tekijät herättävät ihmisissä tahdon suojella luontoa ja erilaisia lajeja. Minkälainen rooli medialla ja kansalaiskeskustelulla on luonnon monimuotoisuudelle? Miltä ylipäätään näyttää uhanalaisten lajien historia Suomessa? Jakson vieraina ovat historioitsija Otto Latva ja historioitsija Heta Lähdesmäki Turun yliopistolta. Tammikuussa 2026 Suomessa astui voimaan asetus, jolla mahdollistettiin suden kiintiömetsästys heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Suden metsästys järjestettiin tammikuun alusta helmikuun alkupuolelle, ja asetus salli 100 suden tappamisen. Asetuksen taustalla on toukokuussa 2025 Euroopan parlamentissa hyväksytty muutos, jonka myötä suden suojelun taso muuttui ”strictly protected” eli tiukasti suojellusta ”protected” eli suojelluksi. Tämä herätti vilkasta ja kiihkeääkin keskustelua alkuvuonna 2026, mutta susikeskustelun historia on todellisuudessa paljon, paljon pidemmällä. Olen itse kotoisin Salosta, ja keskustelu susista on ollut useita vuosia siellä kiivasta. Salon Seudun Sanomat uutisoi helmikuussa 2025, että tuolloin pihahavainnot susista olivat 2020-luvulla nelinkertaistuneet Salon seudulla. Salon seudulla siis asutaan Suomen tiheimmän susipopulaation keskellä, ja susihavainnoista sekä erityisesti susien hyökkäykset Salon seudun lammastiloille ovat puhututtaneet. Esimerkiksi syyskuussa 2025 Salon Seudun Sanomat uutisoi, että Kiikalassa samalle lammastilalle sudet olivat hyökänneet samana vuonna jo kuudesti. Susiviha on pitkäikäinen kulttuurinen ilmiö Suomessa, sitä on ollut myös aikoina, jolloin susi on ollut Suomessa ja koko Pohjolassa sukupuuton partaalla. Susista käytävä keskustelu on usein voimakasta ja polarisoitunutta, sillä vastakkain asetetaan suden suojelu ja toisaalta suden aiheuttamat ongelmat. Taustalla on usein myös suden kulttuurihistoria, josta tässä jaksossa puhutaan. Keskeisimmät motiivit metsästykselle ovat olleet tyypillisesti ravinto ja haitat, mutta metsästys toimi myös eräänlaisena urheilulajina ennen 1900-luvun ajatusta riistanhoidosta ja eri yhteiskuntaluokkien metsästysharrastuksista. Otto ja Heta ovat kollegojansa kanssa todenneet, että: ”Suomalaiset eivät kuitenkaan ole aina olleet innokkaita sudenmetsästäjiä. Ennen 1800-luvun loppua kyläläisten kerrotaan osallistuneen pakollisiin sudenajoihin haluttomasti tai välinpitämättömästi. Tämän on tulkittu liittyneen siihen, että sutta pidettiin hallitsemattoman luonnonvoiman kaltaisena riesana, josta ei uskottu voivan päästä kokonaan eroon.” Jakson menneisyyden jälki kertoo 1800-luvun tahtotilasta metsästää susi kadoksiin Suomesta. 1800-luvun susivihaan ja intoon sudenmetsästystä kohtaan liittyi susikannan kasvu vuosisadan loppua kohden. Hetan mukaan geenitutkimusten arvioissa on esitetty, että 1800-luvun loppupuolella susia olisi voinut olla Suomessa jopa 1400 yksilöä. Susia oli siis tuolloin Suomessa noin 1000 enemmän kuin nykyisin. Yksi syy susikannan suuruuteen 1800-luvun loppupuolella oli, että suomalaiset olivat metsästäneet hirviä kestämättömällä tavalla, mikä vähensi suden mahdollista ravintoa. 1880-luvun ilmapiiriin vaikuttivat myös lastensurmatapaukset Turun seudun pitäjissä, kun yli 20 lasta väitettiin kuolleen suden tai susien tappamina. Vaikka tuolloin myös Tampereella ja menetetyn Karjalan seudulla oli aiemmin samanlaisia tapauksia, aiheuttivat Turun seudun lastensurmat trauman suomalaisille. Kävi ilmi, että ihminen olikin saaliseläin, ja toinen petoeläin tappoi ihmislapsia. Tämä trauma vaikuttaa perintönä edelleen suomalaisten susisuhteessa. Tämän maan petoeläimistä on susi ahneutensa ja rohkeutensa tähden wahingollisin ja lähinnä karhua myöskin suurin ja wäkewin. – – Susi on luonteeltaan pelkuri ja kawala, mutta nälän ja pakkasen ahdistamana käy se usein rohkeaksi, jopa tyhmäksikin. – – Waan jos yhteiskunta pontewasti käyttää nykyajan keinoja susien häwittämiseksi, niin ei pitäisi sen ajan olla kowin kaukana, jolloin woi ainakin tiheämmin asutuilla seuduilla lukea susiakin niiden joukkoon, jotka owat olleet ja menneet. Olkoon tämä lähimmän tulewaisuuden toimena. Kansanvalistusseuran kalenterista vuodelta 1883 Oton mukaan kaikki historiallinen lähdemateriaali osoittaa, että eri kulttuureissa on erilaisia suhteita eläimiin, ja nämä suhteet muuttuvat ajassa. Näin ole ihmisten suhde eläimiin ei ole universaali tai puhtaan biologinen, vaan isoilta osin kulttuurinen. Heta muistuttaakin, että se kertoo meistä ihmisistä paljon, jos suhde jonkin eläimen kanssa hiertää tai suhde on haastava. Biodiversiteettitutkimus on lähtökohtaisesti ollut lähinnä biologien tekemää ja keskittynyt lähimenneisyyteen tai tähän päivään. Oton johtama Fauna et Flora Fennica -tutkimushanke pystyi tarjoamaan lajitietoa ja havaintoja paljon kauempaa menneisyydestä kuin aikaisemmin. On todella hyvä, että luontoa tutkitaan poikkitieteellisesti. Otto tiivistää jaksossa osuvasti, että biodiversiteetti ja sen ongelmat eivät määrity yliopiston tiedekuntarajojen mukaan. Jakson kuunneltuasi ymmärrät, kuinka pitkäikäinen ilmiö susiviha on Suomessa ja miksi. Kuulet myös tietoa suden historiasta Suomessa, 1880-luvun lastensurmien tapauksista sekä susikannan suojelusta ja uhanalaisuudesta. Ymmärrät jakson jälkeen, mitkä asiat vaikuttavat kulttuuriseen tahtoon suojella luonnon monimuotoisuutta. Susien jäljille Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeen nettisivut Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Harri Uusitalo & Noora Kallioniemi (toim.): Suomalaisten lajien historiallisen kartasto. Turun historiallinen yhdistys. Turku 2025. European Parliament News: ”Wolves: MEPs agree to change EU protection status”. Julkaistu 8.5.2025. Tiina Raevaara: ”Alan olla vihainen, varokaa – Jokaista kolmesta elämäntehtävästäni poljetaan nyt maahan”. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä 11.1.2026. Turun yliopisto: ”Suden historia on usein kerrottu väärin – satoja tuhansia lehtiartikkeleita läpi käynyt tutkimus uudistaa käsitystä Suomen lajien menneisyydestä”. Julkaistu 25.3.2025. Salon Seudun Sanomat: ”Susiviha kumpuaa menneisyydestä – tällainen on ihmisen ja suden yhteiselämän verinen historia”. Julkaistu 9.2.2025. Salon Seudun Sanomat -uutisia susihyökkäyksistä lammastiloilla: Syyskuu 2025, marraskuu 2024, syyskuu 2023, syyskuu 2023. Valtioneuvosto: ”Asetukset hyväksytty – suden metsästys alkaa 1.tammikuuta”. Julkaistu 30.12.2025. Yle: ”Susia pidettiin myös lemmikkeinä 1900-luvulla – tutkimus paljastaa yllättävän määrän susihavaintoja”. Julkaistu 1.4.2025.

  • May 19 · 1 hr 7 min

    #147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja

    Menneisyyden Jäljillä – #147 Työlaitosten historiaa ja rikoksetta rankaistuja Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson tarkoituksena on tutustua työlaitosten sekä niihin passitettujen henkilöiden historiaan. Pohdimme jaksossa, minkälaisesta maailmankuvasta sekä luokkaan liittyvistä kysymyksistä työlaitosten olemassaolo ja päämäärä itsessään kertovat. Keitä työlaitoksiin lähetettiin ja mistä syistä? Mitä työlaitoksissa tehtiin? Miten työlaitosten hoidettavat itse kokivat laitoksen arjen ja kurin? Entä minkälaisiin nykypäivän työnteon, kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen vastuun kysymyksiin työlaitosten historia kiinnittyy? Jakson vieraina ovat historioitsija ja dosentti Katariina Parhi sekä Työväenmuseo Werstaan näyttelypäällikkö Linda Heinonen. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Museonäyttely Rikoksetta rangaistut on Werstaalla 30.4.–20.9.2026, minkä jälkeen näyttely siirtyy uudessa muodossa museo- ja tiedekeskus Tiimaan 9.10.2026–3.10.2027. Työväenmuseo Werstaaseen on aina ilmainen ja vapaa pääsy kaikille.* Oli ilo osallistua huhtikuun lopulla Työväenmuseo Werstaan uuden Rikoksetta rangaistut –näyttelyn avajaisiin sekä tutustua tuohon näyttelyyn ennen tämän jakson nauhoittamista, sillä tämän jakson aihe on sama kuin tuon Wertsaan uuden näyttelyn aihe eli työlaitosten historia 1900-luvun Suomessa. Avajaisten puheenvuoroissa kuultiin myös Aleksi Siltalaa eli Siltala kustantamon edustajaa, sillä näyttelyn avajaisten lisäksi juhlistettiin samannimisen kirjan julkaisua, ja mieleeni jäi se, miten Aleksi totesi, että Rikoksetta rangaistut –näyttely ja kirja edustavat ”uutta suomalaista ihmisoikeuksien historiaa”, jossa irtolaiset saavat oman äänen. Tämä oli pysäyttävä ja mieleen painuva kuvaus, ja pohdinkin, miksi en itse tiennyt juuri mitään työlaitoksista tai niiden historiasta ennen tätä kevättä. Katariina kertoo myös jaksossa pohtineensa ennen työlaitosten historiaa koskevaa tutkimustaan, että miksi hän ei tiennyt työlaitosten historiasta oikeastaan mitään – tästä ajatus tutkimukselle syntyikin. Työlaitosten unohdetusta menneisyydestä kertoo myös se, että Lindan oli museonäyttelyä rakentaessa tavallista vaikeampaa löytää työlaitosten historiaa koskevia aineistoja ja esineitä. Eli tässä vinkki kaikille, joilta löytyisi aineistoja tai esineitä työlaitosten historiaa koskien – olkaa yhteydessä Työväenmuseo Werstaaseen! Lisäksi Työväen arkistolla on 30.4.–20.9.2026 käynnissä muistitietokeräys, josta löydät lisätietoa täältä. Avajaisten puheenvuorossa Werstaan museojohtaja Kalle Kallio totesi, että työlaitoksissa tehty pakkotyö muodosti yhden työnteon muodon, jossa työ ei ollut varsinainen vaihdannan väline, vaan pyrkimys ennaltaehkäistä ja parantaa ”laiskuutta ja huikentelevaisuutta”. Jakson menneisyyden jälki kuvastaa juuri tätä kuvaavaa asennetta, jossa yhteiskuntaan ja paikallisyhteisöihin sopeutumattomat nähdään henkilöinä, jotka aiheuttavat vain harmia ja jotka pitää laittaa ruotuun. Katariina toteaakin jaksossa, että työn ajateltiin kasvattavan ja ojentavan. Toivottiin, että työlaitoksissa kunnottomina pidetyistä ihmisistä tulisi kunnollisia. Onhan itsestään selvää, että monet rikokset tehneen, moraalittoman henkilön yhteiskunnallisten velvollisuuksien laiminlyöminen tapahtuu, sanoisinko automaattisesti, ja tämän vuoksi työlaitosten kanta-asujamiston muodostavatkin juuri entiset rikolliset, joiden elämäntapa koti- ja asuinseuduillaan on siksi paheellista ja kiusallista. Juuri se seikka, että kunnanviranomaiset halukkaasti toimittavat nämä heille monessa muodossa harmia ja vaivaa aiheuttaneet henkilöt työlaitokseen mahdollisimman pitkäksi ajaksi, jona aikana he ainakin ovat poissa renttuilemasta kotiseuduillaan, vaikuttaa sen, että työlaitosaines on huonompaa kuin yleensä luullaankaan. Uudenmaan läänin työlaitoksen johtaja Johannes Rantala kirjoituksessaan ”Työvelvollisten karkaukset”, julkaistu Huoltaja-lehdessä vuonna 1936 Suomen ensimmäinen työlaitos avattiin vuonna 1924, ja työlaitosten ajateltiin olevan taloudellisesti tuottavia työlaitoksia. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä työlaitosten havaittiin olevan itse asiassa kalliita ylläpitää. Ne nähtiin moraaliselta näkökulmalta silti hyödyllisiksi, sillä niiden ajateltiin toimivan pelotteena kuntien asukkaille. Työlaitos oli laitostyyppi muiden laitosten ja vankilan välissä. Seuraava sitaatti Ridasjärven päihdehuoltokeskuksen arkistosta löytyneestä salakirjeestä vuodelta 1947 kuvastaa eräänlaista kokemusta työlaitoksen arjesta: ”No niin kai lopetan koska noi vartian tomppelit väijyy joka paikassa ne ei varmaankaan antais haudassakaan lepoa jos vain jollain tavoin voisivat esteenä olla.” Työlaitosten arjessa koettiin kuitenkin myös mukavia ja hyviä hetkiä. Työlaitosten historiaa voidaan lähestyä myös sitä kautta, että samaan aikaan, kun on jonkun vapautta on rajoitettu, niin on saatettu tehdä lapsensuojelullisia toimenpiteitä, rauhoitettu perhe-elämää ja suojeltu esimerkiksi pahoinpideltyä puolisoa. Perheen jäsenet olivatkin usein mukana passituspäätöksissä. Jakson kuunneltuasi opit, mitä tarkoittaa työlaitos ja minkälainen työlaitoksien historia on Suomessa. Pääset myös pohtimaan, millä tavoilla työlaitosten historia kiinnittyy nykypäivän keskusteluihin sosiaalihuollosta sekä moraaliin, arvoihin ja luokkaan liittyvistä teemoista. Työlaitoksien ovista sisään Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Työväenmuseo Werstaan nettisivut Työväen arkiston muistitietokeräys työlaitosten historiaa koskien Katariina Parhi & Vesa Ranta: Rikoksetta rangaistut – Sopeutumattomat Suomen työlaitoksissa. Siltala. Helsinki 2026. Työväenmuseo Werstas: Rikoksetta rangaistut kuvaa työlaitosten vähän tunnettua historiaa. Tiedote julkaistu 29.4.2026.

  • May 5 · 44 min

    #146 Historian opiskelun merkityksestä maailmankuvalle

    Menneisyyden Jäljillä – #146 Historian opiskelun merkityksestä maailmankuvalle Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Pohdimme jaksossa, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on historian opiskelijoiden ja opiskelun näkökulmista. Mietimme, mikä innoitti alkujaan historian opintojen pariin sekä muuttuiko ymmärrys menneisyydestä opiskelun aikana. Minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa ja mitä historianopiskelusta saadulla tietotaidolla tässä päivässä oikeastaan tekee? Näin tuotantotehokkaasti voisi kysyä, mitä hyötyä historian opiskelusta ylipäätään on? Lisäksi pohdimme, miltä historiantutkimuksen tulevaisuus näyttää tulevaisuuden asiantuntijoiden silmin. Jakson vieraina ovat kaksi Helsingin yliopistolla opiskellutta henkilöä: Kronoksen eli Helsingin yliopiston suomenkielisen historian opiskelijayhdistyksen puheenjohtajan Kekri Pihlström sekä jatko-opiskelija Pihla Pekonen. Jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson yhteistyökokonaisuutta Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Historian Ystäväin Liiton (HYL) kanssa.* Vinkki kiinnostuneille: Historian Ystäväin Liitto järjestää ti 12.5.2026 Helsingin Tiedekulmassa keskustelutilaisuuden otsikolla Suurvaltapolitiikan paluu ja pienten maiden haasteet – Paasikiven opit ennen ja nyt. Tilaisuuden paneelikeskustelua johtaa poliittisen historian dosentti Kati Katajiston, ja muut paneelin osallistujat ovat ministeri ja Helsingin yliopiston kunniatohtori Jaakko Iloniemi, valtioneuvos Matti Vanhanen, professori Vesa Vares, dosentti Mikko Majander sekä professori Johanna Rainio-Niemi. Tapahtumaan voi osallistua joko livenä Tiedekulmassa tai kaksi viikkoa tilaisuuden jälkeen tallennuksena Tiedekulman sivuilta. Tämä jakso starttaa erittäin kiinnostavan kolmen jakson kokonaisuuden, jossa pääsemme avartamaan mieltämme historian merkityksen suhteen nykypäivän yhteiskunnassa. Näin ollen tämä kolmen jakson kokonaisuus kiteyttää osaltaan sitä, missä tässäkin podissa on lopulta pohjimmiltaan kyse – historia auttaa meitä ymmärtää paremmin ympärillämme olevaa maailmaa. Tämä jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson kaupallista yhteistyötä, jonka toteutamme yhdessä Historian Ystäväin Liiton eli HYL:n kanssa, joka täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Tämä on siis HYL-trilogian ensimmäinen osa, ja kaksi muuta osaa julkaistaan syksyllä 2026. Kokonaisuudessaan tarjoamme kolme eri näkökulmaa siihen, mikä historian merkitys yhteiskunnassamme on – ensin opiskelijoiden ja myöhemmin opettajien ja tutkijoiden näkökulmista. HYL on suomalainen historiayhdistys, jonka ydintarkoituksena on edistää historian tunnettuutta Suomessa ja tukea historian harrastamista sekä tuoda esiin historian uutta tutkimusta. Tämän lisäksi HYL julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa yhdessä Suomen Historiallisen Seuran kanssa. Pihla, joka on toiminut HYL:n toiminnanjohtajana, kertoo jaksossa, että hän kokee HYL:n vahvuudeksi sen, että yhdistys tuo yhteen ihmisiä täysin erilaisista taustoista. Yhteistä kaikille jäsenille on suuri kiinnostus historiaa kohtaan. Jakson aikana luimme ääneen kaksi mainiota sitaattia itseoikeutetusti kuningatar Kristiinalta, jota Pihla on tutkinut maisterin tutkielmassaan. Kristiina on alla olevan sitaatin lisäksi todennut, että ”jokaisella vuosisadalla on ollut omat typeryytensä, joita on pidetty syvällisinä ajatuksina, sekä omat typeryksensä ja pelkurinsa, joita on pidetty sankareina”. Nämä ovat varsin viisaita sanoja. Keskustelimme osin näihin sitaatteihin viitaten jaksossa siitä, että mitkä ovat tämän hetken haasteita historia-alalla. Olimme Pihlan ja Kekrin kanssa yhtä mieltä siitä, että Kansallisarkiston suunnitelmat palvelujensa merkittäväksi supistamiseksi eivät kestä päivänvaloa. Suunnitelmia on kritisoitu laajalti historia-alalla muun muassa Suomen Historiallisen Seuran sekä erinäisten mielipidekirjoitusten välityksellä. Helsingin yliopistolla yhä historiaa opiskeleva Kekri toteaa jaksossa, että ylipäätään erinäiset leikkaukset vaikuttavat historian opiskelijoiden tulevaisuudenuskoon ja uskoon siitä, miten kulttuuriperintöä vaalitaan. Menneisyys on mennyttä, tulevaisuus on epävarma. Nykyhetki on vain piste, mutta tämä pelottava piste tulee jonain päivänä määräämään tulevaisuutemme. Kuningatar Kristiina kirjoituksessaan 1600-luvun loppupuolella Nykypäivän haasteiden lisäksi pohdimme jaksossa kuitenkin ennen kaikkea sitä, että miksi historian opiskelu on niin kiehtovaa, hyödyllistä ja palkitsevaa. Pihla kiteytti tämän erinomaisella tavalla todetessaan, että asiat eivät synny tyhjästä, vaan ovat lähes poikkeuksetta pidemmän kehityksen aikaansaannoksia. Näin ollen menneisyyden asiantuntijoina historioitsijat ovat samalla nykyisyyden ja tulevaisuuden taitajia. Kekri nostaa jaksossa esiin myös sen, että yksi syy, miksi hän halusi aikoinaan opiskella historiaa on, että historia on yhteydessä niin moneen muuhun asiaan. Jos kiinnostaa kulttuuri, taide ja politiikka, niin kaikki nämä nivoutuvat historiaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että historian opiskelu on muuttanut meidän jokaisen maailmankuvaa peruuttamattomasti hyvällä tavalla. Historia tarjoaa arvokkaan perspektiivin nykypäivään, kulttuurien rakentumiseen sekä inhimillisen elämän ymmärtämiseen. Jakson aikana kuulet, minkälaista on opiskella historiaa yliopistossa sekä millä tavalla historian opiskelu muuttaa maailmankuvaa. Pääset myös mukaan pohtimaan, mitä historia ylipäätään on sekä minkälaisista aiheista tämän hetken historianopiskelijat ovat kiinnostuneita. Historian opiskelun matkaan Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Historian Ystäväin Liiton nettisivut Simo Mikkonen, Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen: ”Arkistot ovat kansakunnan muisti – ja nyt uhkaa dementia”. Julkaistu Keskisuomalaisessa 28.3.2026.

  • April 14 · 58 min

    #145 Säälottia ja sääkarttoja jatkosodan aikana

    Menneisyyden Jäljillä – #145 Säälottia ja sääkarttoja jatkosodan aikana Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustellaan säälotista, heidän kokemuksistaan ja töistään Suomessa vuosina 1940–1944. Säälotat toimivat puolustusvoimien apuna tehden sääennusteita ja -sanomia, joiden avulla tehtiin erilaisia sodankäyntiin liittyviä päätöksiä. Kysyn jaksossa, keitä säälotat olivat ja miksi heitä ei ole aiemmin liioin tutkittu. Mikä heidän tehtävänsä ja roolinsa sodankäynnissä oli sekä mitä säälottana toimiminen tytöille ja naisille itselleen merkitsi? Minkälaista asiantuntemusta säälottana toimiminen vaati? Olen kiinnostunut myös siitä, että mitä säälotille tapahtui sodan päätyttyä. Jakson vieraana on tietokirjailija ja meteorologi Seija Paasonen. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.* Viime jaksossa keskustelimme naisista ja sodankäynnistä vainottujen ja heidän kirjoittamiensa päiväkirjojen näkökulmasta. Tässä jaksossa jatkamme sotakäynnin teemalla, mutta jälleen perinteisestä poikkeavasta näkökulmasta. Aiheenamme ovat nimittäin taivasta vartioivat naiset eli säälotat toisen maailmansodan aikaan 1940-luvulla. Lyhyesti kerrottuna säälotat opiskelivat säähavainnon tekoa ja sääkarttojen piirtämistä eli ikään kuin meteorologin opintoja sekä toimivat sodanajan ilmavalvonnan osana. Säälotat olivat kuitenkin oma erillinen joukkonsa, eivät ilmavalvontalottia. Säälottien tehtävä vaati tarkkuutta ja selkeää asiantuntemusta, sillä säälotan tuli osata tehdä oikeat havainnot taivaalta, lukea mittareita oikealla tavalla, koodata säähavainnot sääsanomaksi sekä piirtää koodien pohjalta sääkartat. Lisäksi säähavaintojen koodaaminen sääsanomaksi kolmen tunnin välein piti vieläpä salakirjoittaa, sillä sodan aikana säätiedot olivat salaisia. Virheet koodauksessa tai salakirjoituksessa saattoivat kostautua, jos niiden perusteella piirrettiin sääkartat väärin puolustusvoimien strategiaa varten. Sodan aikana oli huutava pula työntekijöistä säähavaintoasemille, ja miesten lisäksi sodan aikana työntekijöiksi koulutettiin noin muutama sata säälottaa. Yhteensä jatkosodan aikana lottia oli komennuksella noin 90 000. Seijan mukaan säälotat kokivat yleisesti, että heidän työtään arvostettiin ja että he saivat kiitosta työstään sodan aikana. Tutustumme jaksossa kahteen upeaan sitaattiin, jotka löytyvät säälotta Rauni Purasen henkilökohtaisesti aineistosta, kuten päiväkirjoista ja kirjeistä, sodan aikana. Sitaateista käy ilmi se, että vaikka säälotat toimivat sotatilassa, niin luonnonilmiöt ja säälotan työt tarjosivat heille tästä huolimatta hienoja kokemuksia. Säälotan työssä elämän hienot ja elämän surulliset asiat olivat lähekkäin. Olisihan ihanaa saada lomapäivä, ensimmäinen yli kolmeen kuukauteen. Mutta luulen, että myöhemmin, ehkä lopun ikääni, tulen kaipaamaan torniöitäni. Valvoa yksin tumman, tähtikirjoisen taivaankaaren alla. Mykkä ja musta metsä ympärillä, Virraskosken vuoroin mahtavana pauhatessa, vuoroin lepoon vaimentuessa. Entä revontulet! Niitä on ollut miltei joka yö. Viime viikolla näin elämäni komeimmat. Eteläinen taivas oli korkeiden ruusunpunaisten patsaiden valaisema. Ne näyttivät kaartuvan ylhäällä yhteen ja muodostavan valtavan temppeliholvin. Pylväiden juurella kiemurteli ja säihkyi sähkönvihreä vyö. 17-vuotias tornilotta ja myöhemmin säälotta Rauni Puranen päiväkirjassaan 24. syyskuuta vuonna 1941 Seija on säälotista kertovassa kirjassaan todennut, että ”Varsin tuntemattomaksi jääneestä lottajoukosta oli syytä etsiä tietoa ja tuoda se julki”. On kiinnostavaa, että miten paljon Seija on saanut tutkimastaan aineistosta irti nimenomaan siksi, että hän itse on tehnyt pitkän uran meteorologina. Kysyinkin Seijalta, että millä tavoin hän pystyi eläytymään säälottien historiaan, ja hän kertoi todellakin pystyvänsä eläytymään säälottien työhön ja kokemuksiin säähavaintoja tehdessään ja taivasta tarkkaillessaan. Säälotat saivat tyypillisesti noin kahden viikon koulutuksen työhönsä, mikä on kuitenkin ollut verrattain hyvin lyhyt aika omaksua hyvin vaativaakin tietotaitoa meteorologiasta. Seija toteaakin jaksossa, että säälottien lyhyeen koulutukseen peilaten tuntui hurjalta, että he sillä kokemuksella hyppäsivät vastuulliseen tehtävään. Jakson kuunneltuasi opit, keitä säälotat olivat ja mitä säälottien työtehtäviin kuului jatkosodan aikana. Pääset tutustumaan siihen, minkälaisia meteorologian opintoja säälotille opetettiin sekä mitä kaikkea säälotat mittasivat sääsanomia varten. Sääennusteiden ja säälottien pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Seija Paasonen: Taivasta vartioivat naiset – Säälotat 1940–1944. SKS Kirjat. Helsinki 2026. Seija Paasonen: Naiset jotka maalasivat taivaan. Into. Helsinki 2023. Seija Paasonen: Taiteilijan taivaat – taideteokset meteorologin silmin. Maahenki. Helsinki 2018. Yle Areena: Taiteilijoiden taivaat -podcastsarja. 2019.

  • March 31 · 57 min

    #144 Päiväkirjoja ja 1940-luvun kulttuurista sotahistoriaa

    Menneisyyden Jäljillä – #144 Päiväkirjoja ja 1940-luvun kulttuurista sotahistoriaa Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa pohditaan sodankäyntiä ja sitä, minkälaisia sotakokemuksia välittyy 1940-luvun päiväkirjojen sivuilta. Tutustumme juutalaisvainojen aikaan eläneiden naisten kirjoittamiin päiväkirjoihin, jotka toimivat naisten selviytymiskeinona järkyttävien tapahtumien aikaan. Mietimme jaksossa, mikä merkitys päiväkirjojen kirjoittamisella on poikkeusaikoina. Onko olemassa jaettuja tunteita ja kokemuksia, jotka liittyvät sotiin ja miehityksen alla elämiseen? Entä minkälaista on tutkia sotaa nimenomaan päiväkirjojen välityksellä? Jakson keskiössä on yleisesti miettiä, minkälaista on niin sanottu uusi sotahistoria, jota voi lähestyä myös kulttuurihistorian näkökulmasta. Ovatko kansakunnat ja ihmiset lopulta oppineet mitään 1940-luvun historiasta? Jakson vieraana on tutkijatohtori Anna-Leena Perämäki Turun yliopistosta. Pari vuotta sitten jaksossa #95 keskustelimme historioitsija Juho Wilskmanin kanssa sodankäynnin ja tappavan väkivallan historiasta, sillä sodankäynti on tullut 2020-luvulla näkyvämmäksi osaksi nykypäivää länsimaalaisen ihmisen näkökulmasta. Pohdimme tuossa jaksossa kysymystä siitä, miksi ihminen sotii, ja jatkamme tämän kysymyksen pohtimista tässä jaksossa. Anna-Leenan mukaan ihmiset käyvät sotaa siksi, että aina on joku, joka sodasta hyötyy. Sotien aikana syntyy sankarimyyttejä, aseteollisuus kukoistaa ja sodankäyntiä oikeutetaan mahdollisten vanhojen vääryyksien hyvittämisellä. Valtaa, taloudellisia etuja, luonnonvaroja ja hyödyn tavoittelua – niistä on sodat tehty. Anna-Leena on vuonna 2020 julkaistussa väitöskirjassaan osoittanut, miten päiväkirjan kirjoittaminen toimi tärkeänä selviytymiskeinona nuorille juutalaisnaisille 1940-luvun juutalaisvainojen aikana. Päiväkirjoissa tulee esille yksilöiden oma ääni. Kun saksalaiset yrittivät tuhota koko juutalaisten kansakunnan, niin kirjoittamalla he pystyivät tuomaan esiin ajatuksiaan. Päiväkirjojen kirjoittaminen vainojen aikana voidaan lukea jopa kapinalliseksi toiminnaksi, sillä sillä pyrittiin usein ylittämään ajan mahti sekä toimimaan vastarintana koetulle vääryydelle ja hirmuteoille. Jakson aikana luemme ääneen useamman juutalaisvainojen alla eläneiden naisten päiväkirjamerkinnän 1940-luvulta. Varsinaisena jakson menneisyyden jälkenä toimi Itävallasta Norjaan paenneen Ruth Maierin päiväkirjamerkintä siitä päivästä, kun saksalaiset aloittivat Norjan pommittamisen. Ja päivää myöhemmin se alkaa. En halua olla selvillä siitä, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että se on pahempaa kuin jos olisin Itävallassa. Ei! […] Vilkaisen pikaisesti ympärilleni kellarissa ja ajattelen: Ensimmäinen kerta. Naiset kyyhöttävät yhdessä joka nurkassa. Monet itkevät. Kaikki pakkautuvat tiiviisti yhteen, pitävät toisiaan kädestä. On lohduttavaa, että meitä on monta, siksi olen rauhallinen. Mutta polveni vapisevat, en voi sille mitään. Puristan Edlan kättä, kun pommit räjähtelevät ulkona. […] Saksalaiset ovat taas perässäni! Tämä ajatus tulee silloin tällöin mieleeni. Ajattelen saksalaisia enemmän luonnonkatastrofina kuin ihmisinä.” – Ruth Maierin päiväkirjasta 10. huhtikuuta vuonna 1940 Anna-Leena kuvaa jaksossa, miten tietyt tunteet ovat yleismaailmallisia sotien aikana. Pelko on luonnollisesti hyvin yleismaailmallinen tunne, jonka voi yhdistää sotaan. Toisaalta myös kokemus toivosta, sillä ihmiset haluavat uskoa, että lopulta käy hyvin. Tutkijan näkökulmasta onkin surullista, että vaikka monet Anna-Leenankin tutkimat henkilöt olivat positiivisia ja luottivat tulevaan, he eivät silti säilyneet hengissä. Joidenkin kohdalla hän kuitenkin pääsi iloitsemaan, että he selvisivät hengissä. Jaksossa kuulemmekin sitaatteja myös Anita Meyerin päiväkirjasta, ja Anna-Leena kertoi päässeensä haastattelemaan Anitaa joitain vuosia sitten nykypäivässä, sillä Anita selviytyi vainojen jäljiltä hengissä. Tätä Anna-Leena kuvaa yhdeksi hänen tutkijan uransa huippuhetkeksi täysin oikeutetusti. Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen aineisto päiväkirjat on historiantutkimuksessa ja minkä vuoksi päiväkirjaa kirjoitetaan usein poikkeuksellisina aikoina. Kuulet myös suoria sitaatteja päiväkirjoista, joita 1940-luvun juutalaisvainojen aikaan elävät naiset kirjoittivat. Pohdimme jaksossa myös, miksi ihminen sotii. Pysähdy 1940-luvun historian äärelle Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Anna-Leena Perämäki: Kirjoitettu vaino: Selviytymiskeinot juutalaisvainoista nuorten naisten päiväkirjoissa 1940-luvun Ranskassa ja Alankomaissa. Väitöskirja, Turun yliopisto. 2020. Anna-Leena Perämäki: Anne Frank ja hänen kohtalosisarensa. Into. Helsinki 2022. Anna-Leena Perämäki: ”Eräs kirjoitus miehitetystä Pohjolasta – Ruth Maierin päiväkirja ja vainotun kokemukset toisen maailmansodan aikaisessa Norjassa”. Julkaistu Kulttuurihistorian Seuran blogissa 27.1.2023. Luettu 30.3.2026. Hélène Berr: Päiväkirja 1942–1944. Suomennos Erkki Jukarainen. Tammi 2009. Ruth Maier: Ruth Maier’s Diary – A Jewish Girl’s Life in Nazi Europe. Vintage 2010.

  • March 3 · 1 hr 6 min

    #143 Sähköhoitoja, potilaita ja sähköankeriaita

    Menneisyyden Jäljillä – #143 Sähköhoitoa, potilaita ja sähköankeriaita Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa tutustutaan sähkölääketieteen historiaan erityisesti potilaiden ja potilaille annettujen sähköhoitojen kautta. Toinen keskeinen näkökulma jaksoon on, miten erilaiset eläimet liittyvät sähkön historiaan – joko lääketieteen kokeiden kohteina tai sähköisen kulttuurin innoittajina. Pohdimme, miltä tuntui saada sähköistä hoitoa vaivoihin ja sairauksiin? Herättikö sähköhoito potilaissa pelkoa vai olivatko potilaat epätoivossa valmiit kokeilemaan mitä tahansa? Keskeistä sähkölääketieteessä ei ole ainoastaan siis se, mitä lääkärit tavoittelivat, vaan minkälaisia kehollisia kokemuksia potilaat kävivät sähköhoidoissa läpi. Miten sähköhoidot muokkasivat osaltaan tieteellistä tietoa sähkölääketiedettä koskien? Ja miten fiktiivinen erotiikka ja sähköankeriaat liittyvät aikansa sähköiseen kulttuuriin? Jakson vieraina on ELBOW-tutkimushankkeen kaksi tutkijaa: hankkeen johtaja ja historian apulaisprofessori Soile Ylivuori sekä väitöskirjatutkija Edna Huotari, molemmat Helsingin yliopistosta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä ELBOW-tutkimushankkeen kanssa.* Viime jaksossa pääsimme tutustumaan sähkölääketieteen historiaan, ja tässä jaksossa jatkamme siitä, mihin viimeksi jäimme. Siinä missä edellisessä jaksossa keskityimme nimenomaan lääketieteen näkökulmaan kenties enemmän lääketieteen harjoittajien – lääkäreiden ja tutkijoiden – näkökulmasta, tänään on potilaiden vuoro. Sähköhoidot olivat useimmiten hoitomuoto, johon turvauduttiin, kun mikään muu hoito ei tepsinyt. Mutta auttoiko sähköhoitokaan kaikkiin vaivoihin vai oliko hoito vain kivuliasta ilman toivottua helpotusta tilanteeseen? Kun sähköä opittiin varastoimaan vuonna 1745 Leydenin pullon avulla, mikä mahdollisti sähkökokeilut myös lääketieteessä, potilaille annetut sähköiskut olivat alkuun verrattain voimakkaita ja myös hyvin kivuliaita. Eräs halvaantumiseen hoitoa etsinyt potilas esimerkiksi ei halunnut enää jatkaa sähköhoitoja, vaikka ne olivatkin auttaneet, mikä kertoo hoitojen kivuliaisuudesta. Potilaiden kivuliaat kokemukset johtivat siihen, että sähköhoitoja kehitettiin lempeämpään ja kevyempään muotoon. Esimerkiksi niin sanottuja sähkökylpyjä saatettiin kuvailla jopa miellyttäväksi hoitomuodoksi, mitä tulee tosin verrata aikansa lääketieteen muihin hoitoihin ja niiden kivuliaisuuteen. Yksi hyvin jännittävä näkökulma 1700- ja 1800-lukujen sähkökulttuuriin on eläinten rooli. Eläimiä käytettiin sähkölääketieteen kokeissa, kuten Luigi Galvanin kuuluisissa sammakkokokeissa, joissa sammakoiden raajat saatiin sätkimään sähkön avulla. Eläimiä hyödynnettiin sähkötieteessä myös elävinä erityisesti, kun eläin on tuottanut sähköä. Esimerkiksi sähköankeriailla on ollut valtava merkitys eurooppalaisessa sähkölääketieteen kehityksessä. Koska sähköankeriaan sähköiskut olivat niin voimakkaita ja iskuja tuli monta peräkkäin, niitä pystyttiin eri tavalla hyödyntämään sähkön tutkimiseen verrattuna eurooppalaisiin sähköisiin kaloihin, kuten sähkörauskuihin. Sähköankeriaita on yritetty kuljettaa Eurooppaan aina 1740-luvulta 1770-luvulle asti, jolloin sähköankeriaiden kuljetus viimein onnistui. Sähköankeriaat saivat helposti mustelmia ja niitä varten piti olla puhdasta vettä, mikä teki niiden kuljettamisesta purjeveneissä vaikeaa. Sähköankeriaiden tutkimus oli lähtölaukaus lopulta myös Galvanin tutkimuksille. Sähköankerioiden merkitys eurooppalaiselle kulttuurille oli myös kirjallinen, sillä sähköankeriaista muodostui eroottinen metafora, jota hyödynnettiin eroottisessa fiktiivisessä kirjallisuudessa. Jakson menneisyyden jälkenä toimiikin eroottinen runo sähköankeriaasta ja naisesta. Ja niin peto kasvoi rakastamaan hänen kasvojaan, Nostatti hänen kauneuttaan, ylisti hänen sulojaan, ja ei mikään kiinnittänyt naisen huomiota, ennen kuin lammesta nousi pitkä ankerias, kuin noiduttuna, hän tunsi voiman kasvavan sisässään, ja ankerias mudasta kasvoi… Ankerias kasvoi pystyyn, ja voitti hänen huomionsa Sekä sileytensä että kokonsa vuoksi, ja hän puhutteli naista: ”Viehkeä, kaunis rouva, antakaa kätenne, sillä ainoastaan te voitte saada minut seisomaan, sillä olette minua siunanneet” Tyytyväisenä hänen tapoihinsa ja puheesensa, nainen anoi olentoa lähtemään tihkuvasta pedistään ja peto niin teki, hetkessä ja tuo paikka, paras paratiisi, kuten Mooseskin sanoi Ja pian tuo sähköinen tuli lämmitti naisen sydäntä, kaikki tuo tuli joka pedosta hehkui, luonto omisti tuon tunteen ja tuosta iloisesta hetkestä tähän päivään, Vaimo, kodinhoitaja, ja nainen, pyhitetty… sähköinen ankerias. – Adam Strong teoksessa The electrical eel, or, Gymnotus electricus vuodelta 1777 Eläimet eivät olleet ainoita, jotka olivat sähkölääketieteen kokeilujen kohteina, vaan myös muun muassa teloitettujen vankien ihmisruumiita tai niiden osia käytettiin kokeissa. Kuolleilta vangeilta saatettiin esimerkiksi irrottaa päitä, joiden kasvot saatiin ikään kuin elämään sähkön avulla. Kuolleiden ruumiiden käyttö lääketieteen kokeissa kuului ajan tieteen tekemiseen, mikä tarkoitti sitä, että ajoittain ruumiista saattoi olla jopa pulaa. Muun muassa Englannissa tämä johti niin sanottuun hautojen ryöstelyyn, jossa hautoja kirjaimellisesti käännettiin, ruumiita anastettiin ja lopulta kaupattiin niin sanotusti mustilla markkinoilla tieteen tarkoituksiin. Ajatus siitä, että kuolleet voi herättää henkiin sähköllä, on toiminut inspiraationa myös Mary Shelleyn klassikkoromaanissa Frankensteinissa, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1818. Jakson kuunneltuasi opit, millä tavalla sähköhoitoja mainostettiin sekä miten hoidot potilaiden näkökulmasta koettiin 1700- ja 1800-luvulla. Opit myös, mikä merkitys sähköankeriailla on ollut niin eurooppalaisen lääketieteen kehityksessä kuin eroottisen fiktiivisen kirjallisuuden inspiraationa. Sähköisen jakson pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: ELBOW-tutkimushankkeen nettisivut Edna Huotari & Stefan Schröder: ”Venus Electrificata – Electric Valentine’s Day Part I”. Julkaistu ELBOW-blogissa 13.2.2025. Edna Huotari & Stefan Schröder: ”Electricity, love and desire – Electric Valentine’s Day Part II”. Julkaistu ELBOW-blogissa 14.2.2025. Edna Huotari; Saara-Maija Kontturi; Soile Ylivuori & Stefan Schröder: ”Frog legs, headless corpses, and Frankenstein – A Halloween-inspired look on the history of electricity”. Julkaistu ELBOW-blogissa 31.10.2024.

  • February 10 · 56 min

    #142 Sähköä, lääketiedettä ja tieteen tekemistä

    Menneisyyden Jäljillä – #142 Sähköä, lääketiedettä ja tieteen tekemistä Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson aiheena on sähkölääketiede ja sen käyttö 1700- ja 1800-luvuilla Euroopassa. Pohdimme jaksossa, milloin sähkö keksittiin ja milloin sitä opittiin varastoimaan. Oliko 1700- ja 1800-lukujen aikalaisille sähkö pelottava, uteliaisuutta herättävä tai kenties ihmettä muistuttava ilmiö? Miksi ihmeessä sähköä alettiin soveltaa lääketieteessä sairauksien parantamiseen? Entä toimiko se? Jakson vieraina on ELBOW-tutkimushankkeen kaksi tutkijaa: hankkeen johtaja ja historian apulaisprofessori Soile Ylivuori sekä postdoc-tutkija Saara-Maija Kontturi, molemmat Helsingin yliopistosta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä ELBOW-tutkimushankkeen kanssa.* Minulla on ollut suuri ilo olla muutama edellinen vuosi mukana eräässä äärimmäisen kiinnostavassa tutkimushankkeessa, jolle olen tehnyt tiedeviestintää. Kyseinen tutkimushanke keskittyy sähkölääketieteen historiaan 1740-luvulta 1840-luvulle Euroopassa ja Atlanttisessa maailmassa aikana, jolloin sähköä opitaan varastoimaan ja vähitellen hyödyntämään erilaisiin tarkoituksiin. Yksi näistä tarkoituksista oli lääketiede ja ihmisten parantaminen erilaisten tautien ja sairauksien kourista. Meille nykypäivässä on vaikea kuvitella elämää ilman sähköä, jonka osuutta niin arjessamme kuin teollisuudessa ja teknologiassa pyritään jatkuvasti kasvattamaan. Vaikka sähkö on ilmiönä tunnettu antiikin ajoista saakka – esimerkiksi meripihkan hankaamisen sekä sähköisten kalojen kautta – niin ennen 1700-lukua ei osattu selittää, mistä tämä johtui. Sähköinen aikakausi alkaa lopulta vuonna 1745, jolloin keksitään ensimmäinen sähkön kondensaattori eli Leydenin pullo. Kokeilimme hankkeen tutkijoiden kanssa rakentaa itse Leydenin pulloa – voit katsoa videon tästä onnistuneesta kokeilusta täältä. 1700-luku oli lääketieteen ja ylipäätään tieteen historiassa taitekohta, jolloin vielä vallitsi ajatus siitä, että luonto on aina tarkoituksenmukainen ja hyödyllinen. Kun sähkö löydetään, niin ajatellaan, että sillä on oltava tarkoitus, että miksipä ei lääketieteellinen. On myös muistettava, että 1700-luvulla tiede ja uskonto eivät ole toisistaan erilliset. Ajateltiin, että Jumala on antanut luonnon ja sen ilmiöt ihmisiä varten, ja ihmiset voivat hyödyntää luontoa Jumalan luvalla. Alkuun, kun sähkö keksittiin, sitä kuvailtiin usein nestemäiseksi aineeksi. Tämä johtui osin siitä, että kun sähköä opittiin varastoimaan pulloon, niin sen olomuodon oli loogista ajatella olevan nestemäinen. Ajateltiin myös, että sähkö virtaa nesteen lailla kehossa, ja sähköhoidoilla saadaan ihmisen kehossa olevat tukokset auki, jolloin ihminen tervehtyy sairauksista. Sana sähkö merkitsee yleisesti erittäin hienojakoisen, nesteen kaltaisen aineen vaikutuksia, joka ominaisuuksiltaan eroaa kaikista muista meille tunnetuista nesteistä. Tämä sähköinen neste kykenee yhdistymään lähes jokaiseen aineeseen, mutta yhtyy joihinkin aineisiin helpommin kuin toisiin. Liikkeeltään se on hämmästyttävän nopeaa. Sitä myös säätelevät erityiset lait, ja se tuottaa suuren joukon omalaatuisia ilmiöitä … Koska olemme täysin tietämättömiä sähköisen nesteen todellisesta luonnosta, sitä on mahdotonta määritellä muulla tavoin kuin sen keskeisten ominaisuuksien perusteella: näistä kyky hylkiä ja vetää puoleensa kevyitä kappaleita on yksi merkittävimmistä. … Ihmiskehoon on sähköä tähän saakka yleensä sovellettu parantavassa tarkoituksessa joko niin sanotulla kipinämenetelmällä tahi antamalla sähköiskuja. Molemmat näistä toimenpiteistä ovat kuitenkin rajuja, ja vaikka voimakas shokki saattaa soveltua joidenkin potilastapausten hoitoon, se voi olla haitaksi toisissa, joissa maltillinen ja yksinkertainen sähköistäminen olisi voinut olla suuremmaksi hyödyksi. – Encyclopaedia Britannica vuodelta 1771 Alkuvaiheessa ei ollut keinoa mitata sähköä, niin ainut, miten sitä pystyi tutkimaan, oli ihmiskehon kokemuksen kautta. Piti siis antaa itselleen tai muille sähköiskuja, jonka jälkeen saattoi kirjata ylös, että miltä se tuntui ja mitä tapahtui. Kiinnostavaa on, että niin ihmiskeho kuin teknologia olivat keskeisiä sähkölääketieteen kehityksessä: lääkäri hoiti potilaita sähköllä aina laitteen välityksellä ja seurasi, mitä potilaan kehossa tapahtui. Kun sähköä alettiin käyttää lääketieteellisiin tarkoituksiin, niin ajateltiin, että nyt on keksitty vihdoin kaiken terveyden ja sairauden ratkaisu, että se parantaa kaiken. Iloittiin, että sähkö on vitaalinen voima, joka saa ihmiset elämään ja jota lähdettiin ihmelääkkeenä kokeilemaan kaikkeen mahdolliseen 1740-luvulta eteenpäin. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin huomattiin, että ihan kaikki sairaudet eivät parantunutkaan sähköllä, ja näin sähkön käyttö alkoi paikantua tarkemmin eri sairauksien hoitoon. Sähkölääketieteen pitkä historia on aaltoliikettä. Siinä on nousukausia, jolloin teknologisen edistyksen tai uusien käyttötapojen seurauksena tulee buumi, jolloin siitä ollaan innoissaan. Tätä seuraa usein laskukausi, jolloin havaitaan, ettei se parannakaan kaikkea. Jakson kuunneltuasi opit, koska sähkön tuottaminen ja sen varastoiminen on keksitty. Opit myös, minkä vuoksi sähköä päädytään kokeilemaan lääketieteessä sekä minkälaista lääketiede ja tieteen tekeminen ylipäätään olivat 1700- ja 1800-luvuilla. Sähköisen historian pariin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: ELBOW-tutkimushankkeen nettisivut Saara-Maija Kontturi: ”Archive Travel Log: On the Tracks of Swedish Practitioners”. Julkaistu ELBOW-blogissa 16.10.2025.

  • January 20 · 49 min

    #141 Kova tee, kupliva jazz ja 1920-luvun svengaava Sörnäinen

    Menneisyyden Jäljillä – #141 Kova tee, kupliva jazz ja 1920-luvun svengaava Sörnäinen Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme Sörkka svengaa -musiikkinäytelmään liittyvistä teemoista. Jaksossa palaamme 1920-luvun Sörnäisiin ja Vallilaan, missä kieltolaki, salakuljettajat ja jazz täyttivät ravintolat ja porttikongit. Pohdimme, minkälaista elämä oli sisällissodan jäljiltä jakautuneessa Suomessa. Miten uudet keksinnöt ja ilmiöt, kuten matkagramofoni, pölynimuri ja musiikkityylit, muuttivat arjen kulttuuria ja elämää? Millä tavoin 1920-luvun ilmapiiri vaikutti sukupuolirooleihin ja erityisesti naiseuteen? Millaisia olivat kadunkulmien tarinat ja sörkkalaisten värikäs kieli? Entä mitä kaikkea kätkeytyi ajan toiveikkaaseen, mutta vaaralliseen ilmapiiriin? Jakson vieraina ovat filosofian tohtori, dosentti ja tietokirjailija Mikko-Olavi Seppälä sekä Sörkka svengaa -näytelmän ohjaaja Reetta Ristimäki. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Greta Tuotannon ja Musiikkiteatteri Kapsäkin kanssa.* Tämä on siitä erityinen jakso, että se nauhoitettiin Helsingissä, Musiikkiteatteri Kapsäkissä livenä 7. marraskuuta 2025 eikä siten ole perinteinen studionauhoitus. Jakso on siis tallenne tämän podcastin ensimmäisestä livevedosta. Jakson sisältö ja äänenlaatu kuitenkin vastaavat aivan tavallista jaksoa, mutta jaksoa on hauska kuunnella tietäen, että meidän keskustelijoiden lisäksi läsnä olivat livepodcastin kuuntelijat paikan päällä – kiitos kaikille teille, jotka olitte paikan päällä kuulemassa tätä! Keskustelemme jaksossa marraskuussa 2025 ensi-iltansa saaneesta Sörkka svengaa -esityksestä, joka perustuu Anneli Kannon käsikirjoitukseen, Reetta Ristimäen dramatisointiin ja ohjaukseen sekä Marko Puron sävellyksiin sekä musiikin johtamiseen – kaikkien muiden esityksen upeiden tekijöiden lisäksi. Tiivistettynä esitys sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja Sörnäisten kaupunginosaan, jossa ravintola Pariisissa tarjoillaan kieltolain hengessä niin sanottua kovaa teetä eli salaa viinaa. Esityksessä ravintolan tarjoilija Eevan (Elsa Saisio) eteen saapuu yllätys, kun punavankina kauan lusinut sulhanen Ema (Karlo Haapiainen) palaa Sörkkaan. Vuonna 1918 käyty sisällissota muutti Suomea, ja 1920-luvulla Suomessa virtasivat erilaiset aatteet, uudet tanssit ja musiikit, pukeutumistyylit sekä keksinnöt ankaran moralismin silmien alla. Jäin jakson nauhoittamisen jälkeen itse katsomaan esityksen, ja esitys ilahdutti valtavasti. Juoni tempasi mukaansa, stadin slangi toi väriä esitykseen ja musiikki loi aikalaistunnelmaa. Oli erityisen hurmaavaa nähdä aiemmassa jaksossa #127 vieraana ollut näyttelijä Elsa Saisio livenä työssään lavalla. Mikko-Olavi Seppälä kertoo jaksossa Helsingin eri tanssipaikoista, joista Mustikkamaan ulkoilmalava oli yksi. Kuva: Helsinkikuvia.fi / Helsingin kaupunginmuseo, ”Mustikkamaan tanssilava”, kuva 1920-30-luvuilta. Jaksossa keskustelemme kuitenkin ennen kaikkea siitä, minkälaisia 1920-luvun Sörnäinen, Helsinki ja koko Suomi olivat. Reetta ja Mikko-Olavi ovat yhtä mieltä siitä, että 1920-luku oli ristiriitainen ja värikäs vuosikymmen, jossa oli ankeutta ja köyhyyttä, epäluuloa ja kaunaa, mutta myös optimismia ja innostusta ja tulevaisuuden toivoa. Vaikka Sörkka svengaa -esitys on ennen kaikkea viihdyttävä ja sinänsä kevyt ja humoristinen musiikkiteatteriesitys, on sen kautta mahdollisuus tarkastella myös 1920-luvun erilaisia yhteiskunnallisia vakavampia teemoja. Näitä ovat esimerkiksi eri aatteiden välinen vastakkainasettelu, köyhyys ja toisaalta pyrkimykset luokkanousuun sekä kieltolain aiheuttamat lieveilmiöt, alkoholismi näistä kärjessä. Musiikkikomedia on Mikko-Olavin mukaan ikivanha ja aina suosiota nauttinut esitysmuoto, ja vaikka se yleisesti mielletään kevyenä esitysmuotona, taipuu se Reetan mukaan myös sisältöön, joka ”ei ole kevyttä pintaliitoa”. Jakson menneisyyden jäljiksi valikoituivat kaksi sitaattia, joista ensimmäinen on vuonna 1930 julkaistusta kappaleesta Jazzityttö ja toinen Sörkka svengaa -esityksen nimikkokappaleesta. Jos missä jazzipiikki liikkuu / ei suruja hän tunnekaan kun hentun polvella hän kiikkuu / tai jazzaa hänen rinnallaan. Otsan otsaan kiinni painaa / veli suukon sulle lainaa ja kohta pois sen sulta vaatii / käy toisille sen antamaan. – Veli Veijo kappaleessaan Jazzityttö, 1930 Kundini kanssa me kartsalla vain dallaillaan Ja porttareissa ronskisti me kaulaillaan Käy Kurvissa ain suihke, Linjoilla taas kuiske Smuglarit häärii ja fyrkkaa käärii satamäärii Ja Sörkka svengaa, Klabbi vispaa vaan Ei syytä flaidaa, Sörkka svengaa taas – Säkeitä Sörkka svengaa -musiikkinäytelmän laulusta Helsingissä asui 1920-luvulla 200 000 asukasta, mikä teki siitä käytännössä ainoan suurkaupungin Suomessa. Näin ollen erilaiset kansainväliset ilmiöt ja keksinnöt, kuten jazz, kabaree, radio, jääkaappi, gramofoni ja tanssilavat saapuivat usein ensimmäisenä Helsinkiin, leviten sitten muualle Suomeen. Samalla, kun kansainväliset vaikutteet tulvivat Suomeen ovista ja ikkunoista, yritettiin raittiusliikkeen, kieltolain ja tiukan moralismin hengessä sulkea ovia ja ikkunoita – mutta turhaan. Kysyin jakson lopussa Reetalta ja Mikko-Olavilta, että oliko 1920-luku lopulta iloinen vuosikymmen. He antoivat tähän toisiaan täydentävät vastauksen. Reetta totesi, ettei hän ole varma, oliko 1920-luku lopulta kovinkaan iloinen köyhyyden, orpojen lasten, punaleskien, työttömyyden, nälän ja alkoholismin keskellä. Mikko-Olavi puolestaan toi esiin, että 1920-luvun iloisuus perustui nimenomaan kontrastiin aiempaan vuosikymmeneen sekä ensimmäiseen maailmansotaan nähden. 1920-luku oli nuorten ihmisten, optimismin, jälleenrakentamisen ja nousukauden vuosikymmen, mikä toi iloa synkkien asioiden keskelle. Ristiriitainen vuosikymmen siis. Jakson kuunneltuasi pääset pohtimaan, minkälainen vuosikymmen 1920-luku Suomessa ja erityisesti Helsingissä oli. Kuulet vuosikymmenen uusista tuulista, aatteista ja keksinnöistä sekä siitä, miksi vuosikymmen oli monella tavalla ristiriitainen. Pääset myös Sörkka svengaa -musiikkiteatteriesityksen tunnelmaan sekä miettimään, millä tavoin menneisyyden voi herättää henkiin nykypäivän kulttuurituotannossa. Svengaillaan Sörkassa ja Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Greta Tuotanto -nettisivut Musiikkiteatteri Kapsäkki -nettisivut Sörkka svengaa -esityksen tiedot Videoesimerkki 1910-luvun apassitanssista Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki – 1920-luvun iloinen Helsinki. WSOY. Helsinki 2016. Pekka Jalkanen: Alaska, Bombay ja Billy Boy – Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla. Etnomusikologisen seuran julkaisuja, osa 2. 1989. Pekka Jalkanen: ”Jazzkulttuurin murros ja maailmankuvan muutos populaarimusiikissa”. Etnomusikologian vuosikirja 1989–1990, Vol. 2, sivut 233–237. 1990.

  • January 6 · 1 hr 7 min

    #140 Hakkereita, tietotekniikkaa ja keksintöjä

    Menneisyyden Jäljillä – #140 Hakkereita, tietotekniikkaa ja keksintöjä Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustelemme hakkereiden ja tietotekniikan historiasta. Pohdimme jaksossa, minkälaisia taitoja hakkereilla on ja minkälaisia kykyjä tietotekniikassa on muutaman vuosisadan aikana tarvittu. Minkälaisia jälkiä hakkerit ovat hyvässä ja pahassa jättäneet tietotekniikan historiaan? Koska on keksitty maailman ensimmäinen tietokone? Onko tietoturvan asiantuntijoita tarvittu yhtä kauan kuin tietotekniikka on ollut käytössä? Jakson vieraana on itseään nörttidosentiksi kutsuva, tietojenkäsittelyn tohtori ja tietokirjailija Linus Nyman. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Kustantamo S&S kanssa.* Mitä sinulle tulee mieleen sanasta hakkeri? Kenties tietokoneen äärellä istuva nuori miesoletettu, joka pyrkii murtautumaan tietojärjestelmiin pahat mielessään? Jos samaa kysymystä olisi kysytty 1900-luvun puolivälissä, olisi vastaus ollut erilainen. Tuolloin hakkeriksi olisi luonnehdittu henkilöä, joka oli teknisesti valtavan etevä, luova ja taitava, mutta jota ei missään nimessä kuvattaisi rikolliseksi henkilöksi. Kun hakkeri-sana keksittiin, sen tarkoitus oli positiivisessa hengessä viitata henkilöön, joka oli taitava tietotekniikan kanssa ja valmis etsimään uusia ratkaisuja. Negatiiviset merkitykset löysivät tiensä hakkerien pariin vasta hieman myöhemmin. Jakson vieras Linus on todennut hakkereista seuraavaa: ”Tunnen hakkereita, jotka ovat lakanneet käyttämästä hakkeri-termiä sanaan liitettyjen kielteisten mielleyhtymien vuoksi. Se on sääli etenkin siksi, että sana henkii historiaa ja perinteitä. Hakkereita yhdistää uteliaisuus ja rakkaus haasteisiin – ja nämä haasteet voivat olla joko uskomattoman hyödyllisiä tai täysin turhanpäiväisiä.” Linuksen tavoitteena on palauttaa hakkeri-sanan positiivinen ja alkuperäinen merkitys – tai ainakin muistuttaa ihmisiä tästä alkuperäisestä merkityksestä. Kirjaansa varten Linus toteutti haastatteluita, joissa hän haastatteli tietotekniikan asiantuntijoita sekä hakkereiksi kutsuttuja osaajia. Menneisyyden jäljen kautta äänessä on emeritusprofessori Reino Kurki-Suonio, joka kuvailee haastattelussaan sitä, miltä tietokoneiden kanssa työskentely tuntui 1960-luvulla. Ensimmäinen tietokone saapui Suomeen vuonna 1958, ja Kurki-Suonio kertoi käyttäneensä tietokonetta ensimmäisen kerran vuonna 1960. Hakkereita yhdistää Linuksen mukaan uteliaisuus ja se, että haluaa ymmärtää, että miten tämä toimii. Hakkerit myös haluavat mennä tästä askeleen pidemmälle ja pohtia, voisiko laitteen kanssa tehdä jotain uutta, jota ei ole koskaan aiemmin tehty. Kerroin äidilleni että nyt olen näiden… ei tietokone sanaa vielä ollut. Sähköaivoiksi kai niitä sanottiin. Niiden kanssa rupeen nyt tekeen töitä, ja äiti katto vähän pitkään ja sanoi että “Mahtaakohan toi olla viisasta? Eikös noiden koneiden kanssa tuu hulluksi?” Mä sanoin “Voi sinä äiti muori et tiedä mitään, koneitahan ne vaan on.” Niin vähän mä silloin ymmärsin. – Emeritusprofessori Reino Kurki-Suonio haastattelussa vuonna 2022 Nykyisin tietokoneet ovat Linuksen mukaan niin turvallisia, että on todennäköisempää, että haavoittuvuus löytyy pikemmin tietokoneen käyttäjästä kuin itse tietokoneesta. Jos nykyään haluaa hakkeroida koneen, on helpompaa siis hakkeroida ihminen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sen sijaan, että hakkeroi koneen antamaan rahaa, niin on helpompaa huijata suoraan ihminen antamaan rahaa. Vaikka yhä nykyisin tällainen erilainen rikollinen toiminta on tahrinut hakkeri-sanan positiivisen maineen kekseliäisyydestä, ongelmanratkaisusta ja luovuudesta, on Linuksen kirjan nimen mukaisesti yhä nykyäänkin olemassa hyviä hakkereita. Monet hakkerit selvittävät erilaisia niin sanottuja haasteita ja pulmia harrastuksena. On lukuisia tapauksia, joissa hakkerien löydettyä jostain laitteesta tai tietotekniikasta haavoittuvuuden, he ilmoittavat siitä suoraan yrityksille – vaikka he eivät läheskään aina saa kiitosta tästä. Jakson kuunneltuasi opit, mitä sanalla ”hakkeri” on alkujaan tarkoitettu. Kuulet myös mielenkiintoisia tarinoita siitä, mitä hakkerit ovat onnistuneet tekemään ja minkälaisten eri laitteita voi hakkeroida. Hakkeroinnin pariin Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Linus Nyman: Hyvät hakkerit. S&S. Helsinki 2025. Yle Areena: Sotaleikit -elokuva. WarGames, USA 1983.

  • Dec 16, 2025 · 1 hr 3 min

    #139 Musiikkiteatteria Turussa ja Pariisissa 1800-luvun taitteessa

    Menneisyyden Jäljillä – #139 Musiikkiteatteria Turussa ja Pariisissa 1800-luvun taitteessa Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tutustumme jaksossa Turun ja Pariisin väliseen kulttuurivuorovaikutukseen 1700-luvun lopusta 1840-luvulle musiikin ja teatterin parissa. Kysyn jaksossa, minkälaista kulttuurielämä oli 1800-luvun vaihteen molemmin puolin Pariisissa ja Turussa sekä miten kulttuurinen vuorovaikutus näkyi kaupunkien välillä. Ketkä musiikkia ja teatteria esittivät, entä ketkä sitä katsoivat? Missä esityksiä seurattiin? Entä minkälainen oli seurapiirien ja sivistyneistön maailmankuva ja miten se näkyi esityksissä? Jakson vieraina ovat Opera i periferin- eli Oopperaa periferiassa -hankkeen johtaja ja Suomen historian professori Charlotta Wolff sekä hankkeen väitöskirjatutkija Mikko Saira Turun yliopistosta. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Svenska Litteratursällskapetin kanssa.* Aiemmin tänä vuonna jaksossa #130 keskustelimme musiikin historiasta naismuusikoiden menneisyyden seurassa. Innostuin siltä istumalta, kun sain mahdollisuuden tuottaa heti samalle vuodelle toinen musiikkiaiheinen jakso. Musiikin lisäksi otamme jaksoon mukaan teatterin ja pohdimme, värför Paris, vi har ju Åbo. Klassikkoreferenssi Pariisin ja Turun väliltä juontaa tässä yhteydessä juurensa Oopperaa periferiassa ? -tutkimushankkeeseen, jonka kaksi tutkijaa ovat jakson vieraina. Vaikka meitä nykypäivässä huvittaa vertaus Pariisin ja Turun välillä, on näiden kahden kaupungin kulttuurinen vuorovaikutus ollut vilkasta 1800-luvun taitteessa, jolloin Pariisi oli Euroopan ensisijainen kulttuuripääkaupunki. Ajoittain on helppo unohtaa, miten kansainvälisesti värikästä ja aktiivista ihmisten elämä on ollut aiempina vuosisatoina. Ihmisten mukana ja kaupunkien välillä matkustivat aatteet, ideat, maut ja kulttuuriset vaikutteet. Onkin kiinnostavaa, minkälaisia kulttuurisia vaikutteita ja ideoita Turkuun kantautui sekä mitä Turun kulttuuritoimijat itse aktiivisesti tekivät yllättävänkin laajan kulttuuriohjelmistonsa eteen. Charlotta ja Mikko kertovat jaksossa, miten he suuresti ilahtuivat siitä määrästä ohjelmistoa, jota Suomen teattereista löytyi 1790-luvulta 1840-luvulle. Siinä missä Charlotta odotti olevansa iloinen, jos he löytävät kymmenisen eri esitystä tuon 50 vuoden ajalta, on tähän mennessä löytynyt yli 340 esitystä ja yli 180 eri teosta, joita Suomessa on tuona aikana esitetty. Kerrassaan upea määrä! Keskustelemme jaksossa erityisesti taidemuodosta nimeltä opéra comique, joka oli puhuttua teatteria, jonka väleissä oli laulua. Se ei ollut läpeensä laulettua esitystä, kuten ooppera, vaan puhutun teatterin keskellä oli kupletteja ja kevyitä musiikkinumeroita – näin ollen sitä voisi Opera comique on puhuttua teatteria, jossa välissä on laulua. Se ei ollut läpeensä laulettua, vaan siinä on kupletteja ja ajalleen kevyttä musiikkia, minkä vuoksi sitä voisi kuvailla nykypäivän termein musiikkiteatteriksi. Jakson menneisyyden jälki kertoo aikalaisen kuvauksen siitä, minkä vuoksi opéra comique oli vetovoimainen taidemuoto. Katsoin, etteivät suuret oopperat kesäisin ole esittämisen vaivan arvoisia eivätkä viihdyttäviä. Pitää olla lyhyitä näytelmiä, jotka eivät varasta liikaa onnellista kesäaikaa. Sellaisia ovat opéra comiquet. Kokeiluni onnistui: koskaan mikään näytelmä ei ole saanut samanlaista vastaanottoa. Näyttäisi siltä, että katsellaan mieluummin ihmisten seikkailuja kuin jumalten. Gustaf Johan Ehrensvärdin päiväkirjasta 19.6.1776 Opera comiquen suosio perustui yllä olevan sitaatin sekä Charlottan mukaan siihen, että se oli kevyttä, viihdyttävää eikä vie liikaa aikaa. Siinä käsiteltiin ihmisten elämää eikä jumalten asioita tai abstrakteja asioita – eli jotain, mihin jokainen voi samaistua. Charlotta on todennut artikkelissaan Musik i vardag och fest hos adeln i 1700-talets Sverige vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Musiikki toimi osana vallan ja kommunikaation seremoniallista näyttämöllistämistä. Yhdessä musisoiminen ja musiikin kuunteleminen olivat yleisiä sosiaalisessa elämässä.” Musiikin ja teatterin sosiaalisuus perustui myös siihen, että niissä oli mahdollista käsitellä ajan politiikkaa. Teatteri oli mainio kritiikin esittämisen muoto, koska siellä saattoi improvisoida. Vaikka periaatteessa piti olla toimilupa ja sensuurin hyväksymät näytelmät, niin improvisaation kautta esityksiin saattoi sisältää poliittista kritiikkiä esimerkiksi viittaamalla toisiin lauluihin. Näin pystyi viittaamaan johonkin sanomatta sitä suoraan. Jakson kuunneltuasi opit, minkälainen taidemuoto opéra comique oli 1800-luvun taitteessa sekä miksi tätä taidemuotoa voi verrata musiikkiteatteriin. Kuulet myös, minkälainen arvomaailma ajan porvaristolla oli sekä miten tuo arvomaailma näkyi taiteessa. Jakson keskiössä on myös, millä tavoin taide ja kulttuurimaku siirtyivät Pariisin kulttuurikeskuksesta Turkuun ja millä tavoin Turun kulttuuritoimijat aktiivisesti toimivat kulttuurielämän eteen. Musiikkia ja teatteria Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Oopperaa periferiassa? -hankkeen nettisivut Svenska Litteratursällskapetin nettisivut Charlotta Wolff: ”Musik i vardag och fest hos adeln i 1700-talets Sverige”. Arte et Marte, Vol. 78, No. 2, sivut 18–21. 2024. Ninan aaria: Quand le bien-aimé reviendra. Dalayracin oopperasta Nina, ou la folle par amour. 1786. Grétryn ooppera Richard Coeur de Lion. 1784. Grétryn ooppera L’amant jaloux. 1778.

  • Dec 2, 2025 · 1 hr 8 min

    #138 Turun palo Suomen historian käännekohtana

    Menneisyyden Jäljillä – #138 Turun palo Suomen historian käännekohtana Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme vuoden 1827 Turun palosta, sen tarkoista tapahtumista ja kokemuksista. Käsittelemme jaksossa ensin, miten Turun palo sai alkunsa, miten se levisi ja minkälaista jälkeä se jätti jälkeensä. Tämän jälkeen pohdimme, minkälaisia vaikutuksia Turun palolla oli niin materiaalisesti, henkisesti kuin historiallisesti. Minkälaisia aikalaiskokemuksia Turun paloon liittyy ja mitä kokemukset katastrofin pelosta kertovat meille nykypäivässä? Miten Turun paloon suhtauduttiin muualla Suomessa ja ulkomailla? Entä miten Turun palo vaikutti käsitykseemme Suomen historiasta – mikä kaikki olisi toisin, jos vuoden 1827 tuhoisaa paloa ei olisi tapahtunut? Jakson vieraana on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyösssä Svenska Litteratursällskapetin kanssa.* On vuosi 1827, 4. syyskuuta. Suomen suurimmassa kaupungissa Turussa, Aninkaistenmäellä, lähti kirjaimellisesti kytemään suuronnettomuus, jota voi kuvata Suomen historian yhdeksi käännekohdaksi. Illalla 4. syyskuuta tuli riehaantui ja nälkäänsä roihuten levisi vallattomasti, jättäen jälkeensä Suomen ja Pohjoismaiden historian suurimman kaupunkipalon. Hannu on kuvaillut Tunteiden palo -kirjassaan (2022, ruotsinnos Åbo i Lågor 2025) omia muistojaan Turun palosta seuraavasti: ”Näin lapsena unta, että kotikaupunkini Turku oli tulessa. – – Tulipatsaat heittivät tuhkaa tuulen kuljetettavaksi, ja vaikka hetki sitten uhka oli jo tuntunut jäävän taakse, roihun ahneus ei asettunut. – – Lapsena mielikuvitustani ruokki koulukirja Vanhaa ja uutta Turkua, joka jaettiin kansakoulun ensimmäisen luokan oppilaille kotiseutuoppaaksi. – -Mustavalkoisessa teoksessa oli aukeama, jolla kuvattiin eloisasti ja mielikuvitusta kutkuttavasti palon syttymistä illalla 4. syyskuuta 1827. – – Paljon myöhemmin minulle selvisi onnettomuuden järkyttävä laajuus. Turun palo oli Suomen historian taitekohta.” Se, että Hannulla on lapsuudessaan syntynyt näin voimakkaita mielikuvia Turun palosta reilusti yli 100 vuotta tapahtuman jälkeen ilman, että hän on sitä itse henkilökohtaisesti kokenut, kertoo paljon tapahtuman kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestä. Voimme vain kuvitella, että miten voimakkaita tuntemuksia ja muistoja vuoden 1827 Turun palon itse kokeneilla ihmisillä tapahtumasta jäi mieliin. Yksi pysäyttävä aikalaiskertomus Turun palon kokemuksesta on peräisin Zachris Topeliuksen kynästä, kun hän ensi töikseen Helsingfors Tidningar -sanomalehden toimittajana kirjoitti ylös muistelman tapahtuneesta. Topelius oli tapahtuman aikaan vasta 9-vuotias lapsi, mutta muistikuva illasta oli jäänyt voimakkaasti mieleen, vaikka hän ei itse edes asunut Turussa, vaan Uudessakaarlepyyssä lähes 400 kilometrin päässä tapahtumasta. Tieto palosta saavutti Uusikaarlepyyn vasta kolme päivää tapahtuman jälkeen. Topeliuksen kuvaama kokemus palosta on todistusta katastrofin valtavasta voimasta. Palon aikana kuuma ilmavirtaus nousi korkealle ilmakehään, ja jos se nähtiin Uudessa Kaarlepyyssä, niin se nähtiin myös Tukholmassa, Tallinnassa ja Pietarissa. Kun Topelius kirjoitti, että tuskaisena ympäri Pohjolaa ihmeteltiin yön kamalaa valoa, niin se on Hannun mukaan totta. Hannu toteaa, että sinä iltana kaikkialla Suomessa ja lähialueilla tiedettiin, että jotakin kaameaa on tapahtunut. Oli syyskuun 4 päivä 1827. On monta, niin hyvin monta, jotka eivät koskaan unhota tätä päivää, jotka tahtoisivat haihduttaa sen muistoistaan, jos he voisivat ja heittää sen takaisin aikojen virtaan, josta se niin surullisena vieri esiin. On monta jotka surevat, että heidän silmänsä milloinkaan näkivät sen päivän hymyilevää aamuaurinkoa ja sen synkästi punertavia iltapilviä. Suomen suojelusenkeli nukahti hetkiseksi ja kohtalo valmisti synkkää tuomiotaan hiljaisuudessa. Iltaa seurasi yö, jolloin ei ainoankaan silmä, paitsi kuolleiden, nukkunut Auran rannoilla, yö, joka oli rikas mustanpunaisista näkymistä, rikas hävityksestä, kyynelistä ja hädästä. Ympäri pohjolaa kyseltiin tuskaisina yön kamalaa valoa, ja palavat pilvet purjehtivat pois maailmasta, joka oli täynnä kadonnutta ihmisonnea. Zachris Topelius, Helsingfors Tidningar 12.1.1842 Aikalaiset ympäri Suomea siis tiedostivat nopeasti, että jotain merkittävää ja kauheaa on tapahtunut, mutta tarkkaa tietoa he joutuivat odottamaan päiviä. Tämä odotus on varmasti ollut sietämätön tunne aikalaisille, mikä voi myös selittää sitä, miksi muistijäljet tapahtumista olivat niin voimakkaat ja vuosikymmenten yli kestävät. Turun palossa monta epäonnista seikkaa kohtasivat, mikä on suuronnettomuuksissa tyypillistä. Turun palossa näitä epäonnisia seikkoja olivat edeltänyt kuiva kesä, sammutusväen vähäisyys Tampereen markkinoiden vuoksi sekä voimakas luoteistuuli, joka yllytti palon suoranaiseksi tulimyrskyksi Hannun tulkinnan mukaan. Nämä asiat johtivat ennennäkemättömään katastrofiin – täydellinen tuho oli valmis noin vuorokauden sisällä ensimmäisistä kipinöistä. Vuonna 2027 Turun palo täyttää 1827 vuotta, ja odotettavissa on erilaisia tapahtuman muistamisen tapoja. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, millä eri tavoin Turun paloa ja sen vaikutuksia Suomen historian käännekohtana muistellaan merkkivuoden aikana. Jakson kuunneltuasi opit, miten Turun palo sai alkunsa, mitä palon aikana tapahtui ja mitä välittömiä ja välillisiä seurauksia suuronnettomuudella oli. Jaksossa kuulet yksityiskohtaisia tarinoita Turun paloon liittyen sekä tunteikkaita kuvauksia, jotka avaavat näkymiä siihen, miltä suuronnettomuus tuntuu menneisyydessä ja myös nykyisyydessä. Turun palon katastrofaalisille Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Hannu Salmi: Tunteiden palo – Turku liekeissä 1827. Otava, 2022. Hannu Salmi: Åbo i Lågor – Minnen från branden 1827. SLS, 2025. Turun yliopisto: ”Turun palo vuonna 1827 oli myös tunteiden katastrofi – uutuuskirja kertoo ihmisistä Turun palon kokijoina”. Julkaistu 7.9.2022. Luettu 15.10.2025.

  • Nov 18, 2025 · 1 hr 13 min

    #137 Väsymystä, hermovoimattomuutta ja modernia elämää

    Menneisyyden Jäljillä – #137 Väsymystä, hermovoimattomuutta ja modernia elämää Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Tässä jaksossa keskustelemme väsymyksen historiasta sen monissa eri muodoissaan 1880-luvulta nykypäivään. Väsymistä voi kuvata hermovoimattomuutena, aivosumuna, uupumuksena, sairautena, ehkä työkulttuurin sivutuotteena, jopa yhteiskunnallisena ilmiönä. Kysymme, mistä lopulta puhumme, kun puhumme väsymyksestä, ja onko väsymys fyysistä, henkistä vai molempia. Millä tavoin lääketieteen kehittyminen on vaikuttanut siihen, miten väsymys koetaan ja miten sitä kuvaillaan? Mitkä yhteiskunnalliset ilmiöt ja kehitykset ovat vaikuttaneet ihmisten jaksamiseen? Mitä ratkaisuja väsymykseen on tarjottu eri aikoina? Jakson vieraana on Helsingin yliopiston yliopistotutkija Mona Mannevuo, joka on syventynyt erilaisten väsymyksien historiaan 1800-luvun lopulta nykypäivään. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.* Koska viimeksi olet tuntenut itsesi väsyneeksi? Oletko kenties kokenut burn-outin tai ollut muuten uupunut? Voin kertoa lohdullisen uutisen siitä, että jos olet kokenut väsymystä – yhdenlaista tai toisenlaista – elämäsi aikana, et ole ainut. Et ole ainut väsynyt nykypäivässä etkä myöskään menneisyydessä, jossa väsymyksiä on ollut monenlaisia. Mona toteaakin jaksossa, että ihmiset ovat jossain määrin aika samantyyppisiä, koska ihmiset ovat kokeneet kaikkina vuosikymmeninä, joita hän on tutkinut, väsymystä. Näin ollen ainakin 1880-luvulta alkaen ihmiset ovat kokeneet, että nyt mennään aivan liian kovaa, tahti on aivan liian hirveä, kukaan ei jaksa tehdä näin paljon töitä, teknologia on aivan liian monimutkaista. Tämä toistuva tarina on itsessään kiinnostava, mutta kertoo myös modernisaatiosta ja meidän ihmisten luomasta yhteiskunnasta, jossa elämme. Samaan aikaan on kiinnostavaa, että Monan mukaan niin ikään eri vuosikymmeninä on todettu, että ennen kyllä ihmiset kestivät väsymystä paremmin. Lopulta tätä kaikkea on mahdotonta mitata, sillä ei ole olemassa tapaa mitata tai verrata väsymyksen tasoja ja tuntemuksia objektiivisesti, koska kyse on lopulta jokaisen omasta kokemuksesta. Vaikka kyseessä olisi yksilön oma kokemus väsymyksestä, on kyse samaan aikaan ympäröivästä yhteiskunnasta, joka altistaa monella tapaa väsymykselle. Jakson menneisyyden jäljiksi valikoitui kaksi sitaattia, joiden välillä on kulunut noin 100 vuotta. Itseäni huvitti, että vuonna 1922 julkaistu Lauri Taipaleen kirjoitus liikarasituksesta kuvastaa varmasti todella monien elämää yhä nykypäivänä. Moderni, kenties keskiluokkainen elämä tarjoaa niin paljon mahdollisuuksia ja tekemistä, että pelkkä valinnanvaikeus siitä, mitä voisi ja mitä pitäisi olla tekemässä on usein uuvuttavaa. Eeva Kolu toteaakin jakson toisessa menneisyyden jäljessä, miten koko elämä on uuvuttavaa. Mona kertoo jaksossa, miten 1800-luvun lopulla neurastenian yhdeksi syyksi nimettiin kello ja aikataulut. Ei pelkästään siksi, että tehtaissa oli kellot ja ihmisillä on kiire, vaan että moderni ihminen ymmärsi sen, että samanaikaisesti tapahtuu paljon asioita. Näin ollen moderni ihminen tiedostaa, että hän menettää jotakin ollessaan jossain toisessa paikassa. Elämästä on tullut monella tapaa erilaisten vaihtoehtokustannusten laskemointia ajankäytön suhteen. Ihmisten liikarasittuneisuus on nykyajan tavallisimpia ilmiöitä. (…) Kerätään kaikenlaatuisia sivutoimia ja lisäharrastuksia, jotka kylläkin mahdollisesti ovat hyvinkin mielenkiintoisia ja opettavia, mutta joiden harrasteleminen liikarasittuneelle on puhdasta myrkkyä. Lauri Taipale kirjoituksessaan otsikolla Liikarasituksesta, Terveydenhoitolehdessä vuonna 1922 Mutta 2020-luvulla ainoastaan työ ei ole uuvuttavaa, koko elämä on uuvuttavaa. Eeva Kolu teoksessaan Korkeintaan vähän väsynyt vuonna 2020 Kun tähän kaikkeen lisää vielä se, että kapitalistisessa maailmassa odotusarvo on se, että jokaisen tulee pyrkiä kohti parempaa ja enempää, ei ole ihme, että ihminen väsyy. Mona kuvaakin hienosti, että tämän kaiken keskellä ihmisen pitäisi pyrkiä tasapainoon ja sopeutumaan täysin ylivirikkeelliseen yhteiskuntaan ikään kuin he eivät eläisi siellä ollenkaan. Näin ollen väsymyksen historiaa voi myös kuvata sopeutumisen ja tasapainon etsimisen historiana maailmassa, joka ei ole ollenkaan tasapainoinen. Mona on kirjoittanut syksyllä 2025 julkaistussa teoksessaan Väsymyksen aika seuraavasti: ”On kenties lohdullista havaita, ettei ole yksin: väsymyksen historia on täynnä voimattomia, loppuun palaneita ja väärin väsyviä ihmisiä. Modernin ihmisen taistelu väsymystä vastaan näyttää sekin olevan ikuista.” Jakson kuunneltuasi ymmärrät, miten vaikeaa kokonaisvaltaista väsymystä on mitata ja arvioida, ja miten kauan väsymyksen syitä on yritetty ymmärtää. Hahmotat myös, millä tavoin väsymys ja moderni aika kaupungistumisen, teollistumisen ja digitalisaation kannalta liittyvät toisiinsa. Väsymyksen ääreen Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Mona Mannevuo: Väsymyksen aika – Hermovoimattomuudesta aivosumuun. Gaudeamus 2025. Mona Mannevuo: Ihmiskone töissä – Sotienjälkeinen Suomi tehokkuutta tavoittelemassa. Gaudeamus 2020.

  • Nov 4, 2025 · 1 hr 11 min

    #136 Saamelaisten historiaa osana nykypäivää

    Menneisyyden Jäljillä – #136 Saamelaisten historiaa osana nykypäivää Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jakson aiheena on saamelaisten historia Suomessa sekä saamelaisten ja suomalaisten väliset suhteet. Jakson keskiössä on ymmärtää, miten saamelainen kulttuuri on historiallisesti rakentunut ja miten saamelainen kulttuuriperintö tässä päivässä näkyy. Pohdimme, minkälainen on saamelaisten suhde alkuperäiskansan menneisyyteen ja miltä eritoten suomalaisten ja saamelaisten suhteiden historia heille itselleen näyttäytyy. Nostamme esiin myös kysymyksen kolonialismista eli Suomen valtion ja muiden Suomessa valtaa pitävien toimista Saamenmaalla eri vuosisatoina. Minkälaisia eri kokemuksia saamelaisilla on suomalaisten ja saamelaisten kanssakäymisestä eri ajoilta? Lopuksi mietimme, mikä merkitys on Saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolla, joka tällä tietoa saatetaan päätökseen vuoden 2025 loppuun mennessä. Miksi kaukanakin menneisyydessä tapahtuneita asioita on tärkeä käsitellä tässä päivässä? Jakson vieraana on saamelaisen kulttuurin emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtola, joka toimii Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.* Vaikka Suomen historiaa on käsitelty tässä podcastissa monista erilaisista näkökulmista, niin yhdestä tärkeästä näkökulmasta en ole vielä tuottanut jakson jaksoa, vaikka olen podcastin alkuajoilta sitä suunnitellut. Rehellisyyden nimissä täytyy kertoa, että tämän jakson nauhoittamisessa on osaltaan kestänyt monta vuotta siksi, että olen pitänyt aihetta valtavan tärkeänä ja siksi olen pyöritellyt paljon mielessäni, että mistä lähtökohdasta ja näkökulmista saamelaisten historiaa Suomessa olisi hyvä podcastissa käsitellä. Itse edustan suomalaiseen valtakulttuuriin kuuluvaa ihmistä, ja haluan, että tämä jakso edistää rakentavaa ja kunnioittavaa vuoropuhelua saamelaisten historiasta ja sen käsittelystä tässä päivässä. Olen todella iloinen, että pääsin keskustelemaan Suomen yhden arvostetuimman saamelaisuuden tutkijan kanssa, jonka uusin teos Kenen maa, kenen ääni? (Gaudeamus, 2025) on syntynyt hänen Saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolle tekemänsä työn yhteydessä. Veli-Pekka on kirjassaan todennut, että ”Rinnakkainelon luonne muuttui monitasoisemmaksi, kun saamelaisista tuli ensin autonomisen ja myöhemmin itsenäisen Suomen alamaisia ja kansalaisia. Toisen kulttuurin edustajina saamelaiset kokivat valta-asetelmat usein epätasapainoisiksi, vaikka yhteistyön tavoittelu vaikutti olevan molempien etujen mukaista.” Veli-Pekka toteaa heti jakson alussa, että saamelaisten historiaan suhtaudutaan usein mustavalkoisesti, ja tämä on pätenyt myös saamelaisia koskevaan historiantutkimukseen. Saamelaisiin on usein historiantutkimuksissa suhtauduttu säälittelevästi, minkä seurauksena menneisyyden saamelaiset jätetään passiiviseen rooliin – heitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti vasten tahtoaan. Veli-Pekan mukaan tavallinen saamelainen kuitenkin haluaa, että esimerkiksi saamelaisten ja suomalaisten suhteista ei puhuta yksinomaan negatiiviseen sävyyn, vaan myös positiiviset asiat muistaen. Näin ollen vaikka esimerkiksi on tärkeää tunnustaa, että kolonialismi on osa saamelaisten ja suomalaisten suhteiden historiaa sekä osa Saamenmaan historiaa, se ei ole historian koko totuus tai ainut totuus. Veli-Pekka itse ajattelee, että saamelaisten historiaa voi lähestyä kahdella tavalla: joko saamelaisten omia historiakäsityksiä tutkien tai toisaalta saamelaisten ja suomalaisten suhteiden kautta. Mielestäni nämä molemmat näkökulmat voi havaita jakson menneisyyden jäljessä. Kysymys ei ole siitä, että meidän pitää tuomita kaikki tekniikka, tiet, koulut jne. Kysymys on siitä, että meidän pitäisi saada tehdä tämä sen pohjalta, mitä meidän esivanhempamme ovat meille jättäneet, siitä tunteesta, että olen saamelainen vaikka käynkin koulua – –. Meidän pitäisi jo alkaa ymmärtää, että olemme yksi kansa muiden kansojen joukossa – sellaisten kansojen, joista monet ovat joutuneet poljetuiksi ja painetuiksi, syystä, jonka selittämiseen varmaan tämä yksi Sabmelaš-lehti on liian pieni. Inga Guttorm Sabmelaš-lehdessä vuonna 1975 Emeritusprofessori ja kielitieteilijä Pekka Sammallahti sanoi aikanaan, että suomalaiset ovat indoeurooppalaistuneita saamelaisia, mikä kielitieteellisesti pitää paikkansa. Tämä tarjoaa kuitenkin hyvän perspektiivin siihen, miten suomalaisten ja saamelaisten historiaa voi ajatella erityisesti viimeisimpien vuosisatojen valtasuhteiden kannalta. Saamelaiset ja heidän asuttamansa Saamenmaa, joka toimii neljän kansallisvaltion alueella, muodostavat Euroopan ainoan alkuperäiskansan. Kiinnostavaa on, että ilman kolonialismia ei olisi välttämättä tarvetta puhua alkuperäiskansasta, sillä ”alkuperäiskansa” on nykypäivän tilanteeseen luotu käsite, jolla pyritään suojelemaan nykyisiä alkuperäiskansoja ja heidän kieltään, kulttuuriaan ja yhteiskunnallisia oloja. Saamelaisten kansalaisaktivismi syttyi 1960-luvulla ja erityisesti 1970-lukua voi luonnehtia saamelaisten kansalaisaktivismin ajaksi. Siitä asti saamelaisille on ollut poliittisesti tärkeää, että saamelaiset ovat yksi kansa ja valtioiden rajat eivät saa rikkoa alkuperäiskansaa ja sen kulttuuria. Eri saamelaisryhmillä on erilaisia myyttejä alkuperäiskansan syntyperästä. Nykypäivässä kaikille näille ryhmille ja saamelaisuudelle on lähtökohtaisesti tärkeää kieli, kulttuuri, luonto ja maankäyttö. Näistä asioista on tärkeää keskustella yhä tänä päivänä. Jakson kuunneltuasi opit paljon sellaisia asioita saamelaisten historiasta, jotka meidän kaikkien olisi ollut hyvä oppia jo kouluaikana. Jakso toimii avauksena sille, miten keskustelua saamelaisten ja suomalaisten suhteista voisi käydä sekä ymmärtää syitä sille, miksi saamelaisten ja suomalaisten historiakäsitykset eroavat toisistaan. Saamelaisten Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Veli-Pekka Lehtolan nettisivut Saamelaisten totuus- ja sovintokomission nettisivut Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset: Kohtaamisia 1896-1953. SKS. 2012. Veli-Pekka Lehtola: Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi. Gaudeamus. 2022. Veli-Pekka Lehtola: Kenen maa, kenen ääni? Saamelaisten ja suomalaisten suhteet esihistoriasta nykypäivään. Gaudeamus. 2025. Jukka Nyyssönen ja Otso Kortekangas: ”Siirtomaapolitiikkaa Saamenmaalla? Historiografisia näkökulmia Suomesta ja Ruotsista”. Historiallinen Aikakauskirja 4/2020, s. 545–550. Sami Lakomäki, Sirpa Aalto ja Ritva Kylli: ”Näkymättömissä ja kuulumattomissa? Saamelaiset ja koloniaaliset arkistot”. Historiallinen Aikakauskirja 4/2020, s. 438–450. Janne Lahti ja Rinna Kullaa: ”Kolonialismin monikasvoisuus ja sen ymmärtäminen Suomen kontekstissa”. Historiallinen Aikakauskirja 4/2020, s. 420–426. Leila Koivunen ja Anna Rastas: ”Suomalaisen historiantutkimuksen uusi käänne? Kolonialismikeskustelujen kotouttaminen Suomea koskevaan tutkimukseen”. Historiallinen Aikakauskirja 4/2020, s. 427–437. Kukka Ranta ja Jaana Kanninen: Vastatuuleen: Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Kustantamo S&S. 2019. Kotimaisten kielten keskus: ”Saamen kielet”. Luettu 1.10.2025.

  • Oct 21, 2025 · 1 hr

    #135 Oikeuden symboliikkaa, hovioikeuksia ja oikeuspaikkoja

    Menneisyyden Jäljillä – #135 Oikeuden symboliikkaa, hovioikeuksia ja oikeuspaikkoja Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa pohdimme, missä oikeus käy toteen ja miltä näyttävät oikeudelle merkitykselliset paikat ja rakennukset. Kysyn jaksossa, onko sillä ylipäätään mitään väliä, missä oikeudelle merkityksellinen rakennus, kuten hovioikeus tai oikeustalo, sijaitsee tai miltä se näyttää. Onko näissä rakennuksissa jotain sellaisia symboleja, joilla on historia, joka ei avaudu meille nykypäivässä helposti? Mitä rakennukset ja niiden sisustus viestivät? Entä minkälaisia tunteita symboliikalla halutaan välittää? Jakson vieraina ovat professori ja oikeustieteen tohtori Pia Letto-Vanamo sekä käräjätuomari ja oikeustieteen tohtori Timo Saranpää. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kanssa.* Kaksi jaksoa takana ja yksi vielä edessä – nimittäin oikeushistoriasta eri näkökulmista. Aiemmassa kahdessa jaksossa olemme tutustuneet niin oikeuden, lain ja oikeuskulttuurin kuin oikeudenkäyntien ja käräjien historiaan. Nyt oikeushistorian trilogian viimeisessä osassa pohimme, missä oikeus tapahtuu ja mitä symboleita oikeuspaikkoihin kietoutuu. Näin ollen tämän trilogian aikana olemme vastanneet oikeushistorian osalta kolmessa jaksossa kolmeen kysymykseen – miksi, miten ja missä. Tässä jaksossa näkökulmaamme voisi kuvata osaltaan posthumanistiseksi, sillä emme keskity niinkään ihmisiin, vaan materiaalisiin asioihin. On toki tärkeä havaita, että ihminenhän nämäkin rakennukset ja paikat ovat rakentaneet, joten niihin kiinnittyy monenlaisia inhimillisiä merkityksiä ja symboleja. Kuvassa on hovimaalari Carl Gustaf Pilon laatiman neliosaisen luonnossarjan kolmas kuva, joka esittää Vaasan hovioikeuden vihkiäisiä 28.6.1776 Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Kyseisessä kuvassa presidentti Arvid F. Kurck vastaanottaa hovioikeuden valtakirjan kuninkaan kädestä. Teos sijaitsee Vaasan hovioikeudessa. Kuva: Timo Saranpää. Timo on toiminut Vaasan hovioikeuden esittelijänä ja tuomarina, ja hänellä on edelleen työhuone Vaasan hovioikeudessa. Näin ollen hän tuntee rakennuksen historian monipuolisesti. Vaasan hovioikeuden oikeustalo on rakennettu vuonna 1775, ja se on vanhimmista oikeuden käytössä olevista rakennuksista ainoa, joka on rakennettu nimenomaisesti oikeuden käyttöä varten. Yleisemmin Euroopassa rakennettiin ja muokattiin vanhemmista rakennuksista oikeuspalatseja 1800-luvulla, jolloin haluttiin konkreettisesti demonstroida, että oikeudella on merkitystä. Näin haluttiin myös ilmaista, että oikeus irtautuu kirkon ja kuninkaan vallasta. Suomessa Vaasan hovioikeudessa on paljon rakennuksen ja sisustuksen puolesta valtavasti oikeuteen liittyvää symboliikkaa, mistä myös jakson menneisyyden jälki kertoo. Tuomiosalista etuhuoneeseen johtavan oven päällä salin puolella oli oikeuden symboleita esittävä korkokuva, joka on ainutlaatuinen Suomessa. Sinipohjaisen paneelin keskellä on kullattu korkokuva mustaksi maalatulla ympyränmuotoisella taustalla. Reliefissä on kuvattu kaikki tavallisimmat oikeuden tunnukset: vaaka, miekka, vitsakimppu kirveineen ja oikeudenjumalatar Themiksen silmäside. Silmäside on avoimen kirjan päällä. Aiheet pohjautuvat antiikin mytologiaan. Virpi Harju teoksessa Valtaa ja oikeutta – Kuvallisten symbolien voima, vuonna 2018 Kun suunnittelin näitä oikeushistorian jaksoja, niin pyörittelin mielessäni paljon sitä, että onko oikeus jotain arkipäiväistä vai jotain erityistä ja kunnioittavan arvokasta. Pohdin kysymystä siksi, että usein oikeudesta puhuminen saattaa vaikuttaa ylevältä, etäiseltä ja siten luotaan työntävältä, minkä vuoksi sitä voi olla vaikea ymmärtää oman elämän kontekstissa. Uskon, että oikeus on näitä molempia – arkipäiväistä ja samalla arjesta erottuvaa. Oikeudessa on kyse ihmisten yhteiselosta ja siitä, että sovitetaan yhteen käsityksiä siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin. Näin ollen oikeus ulottuu ihmisten arkipäiväiseen elämään ja siihen, miten me tässä yhteiskunnassa elämme muut ihmiset ympärillämme huomioiden. Samalla oikeus on kuitenkin jotain arjesta erottuvaa, sillä oikeus on herättänyt ja mielestäni sen tulisi herättää kunnioitusta. Jos emme kunnioita suomalaista oikeuslaitosta, tarkoittaa se sitä, että emme luota siihen. Tämä saattaa johtaa siihen, että oikeus otetaan omiin käsiin, mikä voi lisätä turvattomuutta yhteiskunnassa. Näin ollen on tärkeää, että luottamus suomalaiseen oikeuslaitokseen säilyy ja että oikeuslaitos toimii kansalaisten luottamuksen arvoisesti. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että vaikka Suomessa oikeutta on jaettu jos missäkin arkisissa ympäristöissä pienempinä käräjinä, on tunnelma oikeudenkäynneissä ollut aina harras. Tuo hartaus symboloi osaltaan sitä, että kun ollaan oikeuden ääressä, ollaan jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän asian ääressä. Tämä oli itselleni tärkein oivallus näitä jaksoja tuottaessani. Jakson kuunneltuasi osaat kertoa, minkälaiset symbolit kuvastavat oikeutta ja minkä vuoksi. Opit myös, minkälaisia muodollisuuksia oikeudenkäynteihin on liittynyt ja millä tavoin oikeudenkäynnit ovat muuttuneet. Kuulet myös lukuisia konkreettisia esimerkkejä erilaisista oikeusrakennuksista ja siitä, mitä eri arvoja niiden halutaan edustavan niin sijaintinsa kuin arkkitehtuurinsa ja sisustuksensa puolesta. Astu mukaan hovioikeuteen, oikeussaleihin ja oikeustaloihin Menneisyyden Jäljille! Lähde: Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen nettisivut Pia Letto-Vanamo: Oikeuden Eurooppa – Luentoja oikeushistoriasta. Oikeushistorian julkaisuja 1, Helsingin yliopisto, Rikos- ja prosessioikeuden sekä oikeuden yleistieteiden laitos. 1998. Pia Letto-Vanamo: ”Oikeudenmukaisuus ja lainoppi”. Teoksessa Oikeudenmukaisuuden ongelma (toim. Matti Häyry, Tuija Takala & Johanna Ahola–Launonen). 2018. Pia Letto-Vanamo: Johdatus oikeuteen ja oikeudelliseen ajatteluun. Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta. 2020. Pia Letto-Vanamo & Timo Honkanen: Lain nojalla ja kansan tuella – Moments of Finnish Justice in the 1970’s. Edita. 2005. Petteri Korhonen & Timo Saranpää (toim.): Isännän ääni. Juhlakirja Erkki Kustaa Rintala 1935–31/5–2015. Talentum. Helsinki 2015. Erkki Rintala (toim.): Vaasan hovioikeus 1776–1975 – Kirjoituksia ja kuvia 200-vuotistaipaleelta. Vaasan hovioikeus 1976. Virpi Harju: Valtaa ja oikeutta – Kuvallisten symbolien voima. WSOY. 2018. Virpi Harju & al.: Muistoja Themiksen näyttämöltä – Kustaa III:n hovioikeuden kulttuurihistoriallisia perintöjä. Helsinki 1996. Virpi Harju (toim.): Oikeuden kuva. Helsinki 2000. Virpi Harju (toim.): Oikeuden näyttämöt – Kuvallisuus lainkäytössä. Suomen Lakimiesliitto. 2013.

  • Oct 7, 2025 · 1 hr 5 min

    #134 Käräjiä, tuomareita ja oikeudenkäyntejä

    Menneisyyden Jäljillä – #134 Käräjiä, tuomareita ja oikeudenkäyntejä Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskustellaan siitä, miten oikeutta on toteutettu eri aikoina. Pohdimme, kenellä on oikeus ja vastuu sanoa, kuka on toiminut oikein ja kuka väärin. Ovatko kaikki saaneet samanlaista kohtelua vai onko esimerkiksi luokka tai sääty vaikuttanut oikeuskäytäntöihin? Lisäksi astumme jaksossa kuvainnollisesti sisään oikeussaliin. Mitä oikeussalissa tapahtuu ja ovatko nämä rituaalit eläneet eri aikoina? Miten oikeudenkäynteihin on pukeuduttu ja missä eri rooleissa ihmiset siellä toimivat? Samassa tutustumme erityisesti käräjien historiaan ja siihen, millä tavoin 1990-luvun muutokset ovat vaikuttaneet oikeuskäytäntöihin. Jakson vieraina ovat professori ja oikeustieteen tohtori Pia Letto-Vanamo ja oikeusneuvos Mika Ilveskero. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kanssa.* Viime jaksossa aloitimme kolmen jakson saagan oikeushistorian parissa, ja nyt pääsemme jatkamaan tämän tien tallustamista. Siinä missä viime jaksossa puhuimme yleisesti oikeudesta, oikeudenmukaisuudesta, laista ja oikeuskulttuurin historiasta, käsittelemme tässä jaksossa sitä, miten oikeutta toteutettu eri aikoina. Kuten viime jaksossa totesimme, oikeudessa on kyse yhteisten asioiden hoitamisesta ja siitä, millä tavoin yhteisöllistä elämää on järjestetty eri aikoina – varsinkin tilanteissa, joissa on erimielisyyttä. On kuitenkin aivan keskeistä, kuka oikeutta toteuttaa. Ketkä langettavat tuomiot ja kenen avulla syytöksiä ajetaan tai niiltä puolustaudutaan? Jakson menneisyyden jälki oli viime jakson tapaan poimittu Olaus Petrin tuomarinohjeista 1530-luvulta. Ohjeessa todetaan, että hyvän tuomarin pitää ymmärtää kohtuuden päälle ja suhteuttaa tuomionsa niin, että se säilyy osapuolille kohtuullisena. Tämä vaatii kuitenkin ymmärrystä siitä, mitä ihmiset pitävät oikeudenmukaisena. Keskustelimmekin jaksossa siitä, että onko meillä Suomessa enää tänä päivänä yhteistä ymmärrystä siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Mika nosti jaksossa esiin erittäin hyvän esimerkin Juha Kääriäisen Helsingin yliopistossa vuonna 2017 tekemästä tutkimuksesta, jossa mitattiin kansalaisten käsityksiä sopivasta rangaistustasosta. Tutkimuksessa todettiin, että kansalaisten ja tuomareiden käsitysten keskiarvot ovat varsin lähellä toisiaan, mutta kansalaisten käsitykset keskenään poikkesivat hyvin merkittävästi toisistaan. Näin ollen voidaan positiivisesti tulkita, että tuomarien ymmärrys oikeudesta oli hyvin lähellä sitä, mitä kansalaiset keskiarvoisesti ajattelevat asioista, mikä on oikeuden toteutumisen kannalta hyvä asia. Huolestuttavaa kuitenkin oli, että kansalaisten keskinäiset ajatukset saattoivat poiketa merkittävästi. Näin ollen Mika totesi jaksossa, että tämän tutkimuksen perusteella yleistä kansantajua ei ole olemassa nykypäivänä. 8. Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voipi asetella kaikki kohtuuden mukaan. Mutta missä paha ja väärä tuomari on, siinä ei auta hyvä laki mitään, sillä hän vääntää ja vääristelee sitä oman mielensä mukaan. Olaus Petrin tuomarinohjeet 1530-luvulta Keskustelimme jaksossa myös siitä, mitä tarkoittaa oikeudenmukainen oikeudenkäynti. Saattaa nimittäin ensi alkuun kuulostaa hieman koomiselta, että olisi olemassa oikeudenkäyntejä, jotka eivät olisi oikeudenmukaisia – onhan oikeudenkäynnin tarkoituksena jakaa oikeutta oikeudenmukaisesti. Mika kuitenkin toteaa jaksossa, että maailma on pullollaan oikeudenkäyntejä, jotka eivät ole oikeudenmukaisia. Niitä kutsutaan näytösoikeudenkäynneiksi tai poliittisiksi oikeudenkäynneiksi. Niissä on kyse siitä, että on menettely, joka näyttää oikeudenkäynniltä, mutta joka rakenteeltaan tai sisällöltään ei ole sitä. Mietimme yhdessä myös sitä, että mitä muuta oikeudenmukaisuus oikeudenkäynneissä voi tarkoittaa. Pia huomioi hyvin, että se tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnit ovat läpinäkyviä, riippumattomia ja laillisuusperiaatteen mukaisia, minkä lisäksi jokaisella tulee olla oikeus avustajaan sekä tuomion perusteluihin. Mika ja Pia olivat yhtä mieltä siitä, että Suomessa isoin haaste tällä hetkellä on, että oikeudenkäynnit kestävät prosesseina liian kauan. Mika lainasikin nykyisen korkeimman oikeuden presidentin Tatu Leppäsen sanoja toteamalla, että ”ei riitä, että pääsee oikeuteen, vaan sieltä pitää päästä myös pois”. Jakson kuunneltuasi opit, mistä oikeudenkäynti koostuu ja ketkä oikeutta ovat eri aikoina jakaneet. Kuulet myös, miten massiivinen muutos Suomessa nähtiin 1990-luvulla oikeuskäytäntöjen suhteen ja miten tämä muutos on näkynyt käytännössä. Opit myös, mitä tarkoittaa oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja miksi kaikki oikeudenkäynnit eivät ole oikeudenmukaisia. Oikeudenkäyntien Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen nettisivut Pia Letto-Vanamo: Oikeuden Eurooppa – Luentoja oikeushistoriasta. Oikeushistorian julkaisuja 1, Helsingin yliopisto, Rikos- ja prosessioikeuden sekä oikeuden yleistieteiden laitos. 1998. Pia Letto-Vanamo: ”Oikeudenmukaisuus ja lainoppi”. Teoksessa Oikeudenmukaisuuden ongelma (toim. Matti Häyry, Tuija Takala & Johanna Ahola–Launonen). 2018. Pia Letto-Vanamo: Johdatus oikeuteen ja oikeudelliseen ajatteluun. Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta. 2020. Pia Letto-Vanamo & Timo Honkanen: Lain nojalla ja kansan tuella – Moments of Finnish Justice in the 1970’s. Edita. 2005. Juha Kääriäinen: Seitsemän rikostapausta – Käräjätuomareiden arvioima rangaistuskäytäntö ja väestön rangaistusvalinnat. Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Katsauksia ; 21/2017.

  • Sep 23, 2025 · 1 hr 11 min

    #133 Oikeuden, lain ja oikeudenmukaisuuden historiaa

    Menneisyyden Jäljillä – #133 Oikeuden, lain ja oikeudenmukaisuuden historiaa Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa keskitymme oikeushistorian ja suomalaisen oikeuskulttuurin historiaan. Pohdimme jaksossa, miten ymmärrys oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta on elänyt. Näkyykö yhteisöllinen ja jaettu näkemys oikeudenmukaisuudesta siinä, minkälaisia lakeja meillä on? Kenen mielipidettä oikeudenmukaisuudesta on huomioitu lakipykälissä? Onko oikeuskulttuurimme ollut menneisyydessä yhtenäisempi kuin mitä se on tänä päivänä? Mitä eroa ja yhteistä on oikeudella, oikeudenmukaisuudella ja lailla? Jakson vieraana on professori ja oikeustieteen tohtori Pia Letto-Vanamo. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kanssa.* Olemme tässä podcastissa keskustelleet useammassa jaksossa, muun muassa jaksoissa #116 ja #82, oikeusvaltion historiasta eri näkökulmista sekä jaksossa #83 rikosten ja rangaistusten yleisestä historiasta. Siinä missä olemme puhuneet paljonkin oikeusvaltiosta, niin tärkeää on myös pohtia, minkälainen on itse oikeuden historia. Oikeudesta ja oikeuskulttuurista puhuminen voi kuulostaa kovin ylevältä ja kenties etäiseltäkin, mutta oikeastaan se liittyy lopulta hyvin arkipäiväisiin ilmiöihin. Oikeus kiinnittyy lopulta aina siihen, miten järjestämme yhteiselomme tietyllä alueella tiettyjen ihmisten kesken. Mitä mielestämme saa tehdä ja mitä ei saa tehdä? Miten konflikti- ja riitatilanteet ratkaistaan? Mikä on mielestämme oikeudenmukaista ja miten ymmärrys oikeudenmukaisuudesta on elänyt eri ajoissa? Tämä jakso on ensimmäinen osa kolmen jakson sarjaa oikeushistoriasta yhteistyössä Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kanssa. Ensimmäisessä jaksossa keskustelemme kaksin Pian kanssa, kun taas seuraavaan kahteen jaksoon saamme Pian seuraksi myös toisen asiantuntijan jutuille. Pian mukaan oikeutta ja oikeuden luonnetta ei voi ymmärtää pohtimatta myös oikeuden historiaa ja niitä syntytaustoja ja syitä, jotka sen kehitykseen ovat vaikuttaneet. Mietimme jaksossa, että missä suhteessa oikeus ja oikeudenmukaisuus ovat toisiinsa sekä miten kohtuus tähän vaikuttaa. Kuten menneisyyden jälkenä olevassa Olaus Petrin tuomarinohjeessa kuvataan, laki ei saa olla kohtuuton ja että keskushenkilö lain käyttämiseen on tuomari. Tuomarilla täytyy siten olla hyvä ymmärrys siitä, mitä ympärillä olevat kansalaiset ajattelevat oikeudenmukaisuudesta ja siitä, mikä teko on oikein ja mikä väärin, jotta eri ratkaisujen kohtuullisuutta voi edes arvioida. Olaus Petrin tuomarinohjeet painetaan edelleen lakikirjan etusivuille, kuten tehdään myös Ruotsissa. Niiden katsotaan kuvaavan yleisiä ohjeita ja arvoja tuomareilla, joita olisi hyvä noudattaa. 9. Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään. 10. Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana. Olaus Petrin tuomarinohjeet 1530-luvulta Sen lisäksi, että puramme jaksossa perin pohjin oikeuden ja sen rakentumisen historiaa Suomessa, käytämme aikaa myös suomalaisen oikeuskulttuurin tulevaisuuden arviointiin. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut 1970-luvun jälkeen merkittävästi, mitä oikeuskulttuuriin tulee. Siinä missä aiemmin 1970-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen aikaan suomalaisten keskuudessa jaettiin suhteellisen yhtenäinen käsitys siitä, mitä on suomalainen oikeudenmukaisuus, ei asia enää ole yhtä selvä. Nykyisin suomalainen yhteiskunta on oikeuskulttuuriltaan enemmän fragmentoitunut eli eriytynyt – maassa vallitsee monenlaisia toistensa kanssa ristiriidassakin olevia käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Näin ollen vahvaa yhteistä käsitystä oikeudenmukaisuudesta ei ole. Samalla Pia kuitenkin näkee, että Suomessa lainsäädäntö toimii hyvin. Kun kysyin Pialta jaksossa, että pohjautuvatko lait kansalaisten ymmärrykseen oikeudenmukaisuudesta, niin hän vastasi sanomalla, että ”eivät lait kenenkään yksityisen ihmisen mielipiteeseenkään perustu”. Näinhän se on. Jotta oikeus toimii lainsäädännön näkökulmasta, tulee parlamentin edustaa oikeassa suhteessa kansan mielipiteitä, joiden pohjalta lakeja säädetään. Vapaa lehdistö puolestaan takaa kansalaiskeskustelun, jolloin myös poliitikot tulevat informoiduiksi kansalaisten ajatuksista ja näkemyksistä. Tämän prosessin tulisi olla mukana tukemassa toimivaa oikeuskulttuuria, vaikka on myös muistettava, että oikeus itsessään on jotain laajempaa kuin laki. Jakson kuunneltuasi opit, mitä eroa ja yhteistä on oikeudella, oikeudenmukaisuudella ja lailla. Pääset myös pohtimaan, minkälainen on suomalainen oikeuskulttuuri ja miten kansantajuinen oikeudenmukaisuus sekä tavat käyttää oikeutta vaikuttavat siihen. Mietimme myös, minkälainen on oikeuskulttuurin tulevaisuus Suomessa, jossa vielä 1970-luvulla ollut suhteellinen oikeudellinen yhtenäiskulttuuri on fragmentoitunut ja eriytynyt. Suomalaisen oikeuskulttuurin Menneisyyden Jäljille! Lähteet: Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen nettisivut Ditlev Tamm & Pia Letto-Vanamo: 80 kertomusta oikeudesta – Juridiikan historiaa keskiajalta nykypäiviin. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja, E-sarja No. 30. 2023. Pia Letto-Vanamo: Oikeuden Eurooppa – Luentoja oikeushistoriasta. Oikeushistorian julkaisuja 1, Helsingin yliopisto, Rikos- ja prosessioikeuden sekä oikeuden yleistieteiden laitos. 1998. Pia Letto-Vanamo: ”Oikeudenmukaisuus ja lainoppi”. Teoksessa Oikeudenmukaisuuden ongelma (toim. Matti Häyry, Tuija Takala & Johanna Ahola–Launonen). 2018. Pia Letto-Vanamo: Johdatus oikeuteen ja oikeudelliseen ajatteluun. Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta. 2020.

  • Sep 9, 2025 · 1 hr 2 min

    #132 Pyhiä sotia, katumusharjoituksia ja ristiretkiä

    Menneisyyden Jäljillä – #132 Pyhiä sotia, katumusharjoituksia ja ristiretkiä Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista! Jaksossa tarkastellaan, miten ristiretket oikeutettiin omana aikanaan keskiaikaisena ilmiönä. Sen lisäksi, että etsimme ristiretkien syvintä olemusta, pohdimme myös, millä eri tavoin ristiretkiä voi määritellä ja mitä kaikkia tapahtumakulkuja voi ristiretkinä pitää. Katsomme, millä tavoin pohjoiseen suunnatut ristiretket muokkasivat Baltiaa ja Pohjolaa sekä millä tavoin uskonto, politiikka ja valta kietoutuivat ristiretkissä toisiinsa. Miten Baltian ja Pohjolan ristiretket erosivat muualle suuntautuneista ristiretkistä vai erosivatko mitenkään? Pitääkö tarina piispa Henrikistä ja Lallista Köyliönjärven jäällä paikkansa? Minkälaisia seurauksia ristiretkillä oli Pohjolaan ja yleisesti Euroopan historiaan? Voiko näiden tapahtumien seurauksia havaita nykypäivässä? Jakson vieraana on filosofian tohtori ja Tampereen yliopiston historiantutkija Sini Kangas. *Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kustantamon kanssa.* Nelisen vuotta sitten keskustelimme jaksossa #45 kirjailija Aleksi Peuran kanssa keskiaikaisten ristiretkien historiasta, ja tässä jaksossa on aika palata ristiretkien maailmaan. Siinä missä aiemmassa ristiretkiä käsittelevässä jaksossa puhuimme ristiretkiin kohdistuvista stereotypioista ja kenties joidenkin niihin liittyvien myyttien purkamisesta, pohdimme tässä jaksossa ristiretkiä keskiaikaisena ilmiönä laajemmin. Miten ristiretkien motiivit ymmärrettiin omana aikanaan? Näiden motiivien ymmärtämisen kautta on myös mahdollista ymmärtää, miten erilaisia uskontoon liittyviä sotia voi hahmottaa joko tarkasti keskiaikaan rajattuina ristiretkinä, keskiaikaan sidottuina valloitus- ja kristillistämissotina tai muutoin uskonnon nimissä käytävinä sotina. Näistä jälkimmäisiä sotia voi havaita myös nykypäivässä, jossa erilaisia sotia saatetaan nimittää pyhiksi sodiksi, vaikka ne eivät mitenkään täytä puhdasoppisen keskiaikaisen ristiretken tunnusmerkkejä. Ristiretkien aikakauden lähtölaukaus on tavattu sijoittaa kevääseen 1096, jolloin pyhiinvaeltajien armeijoiden kohteena oli Jerusalemin valtaaminen. Tarkastelemme jaksossa, miltä erityisesti 1100-luvun ristiretket näyttivät, mikä oli niiden motiivi sekä miten uskonto ja politiikka sekoittuivat toisiinsa ristiretkillä. Koska ristiretket olivat niin massiivinen ilmiö keskiajalla, on niistä jäänyt myös paljon ja hyvin monenlaista eri lähdeaineistoa – Sini toteaakin, että läheskään kaikkea ristiretkiin liittyviä aineistoja ei ole edes editoitu. Jakson menneisyyden jäljeksi Sini valitsi noin 1180 muistiin kirjoitetun ristiretkilaulun, jossa tehdään pilkkaa Jumalasta. Pilkasta huolimatta ristiretkilaulu kertoo siitä, miten yläluokkaisen miehen elämän tärkein asia on tappaa yhtä arvollinen vihollinen säädyn mukaisilla aseilla. Kun tutkitaan 1100-luvun fiktiota tai historiankirjoitusta, niin väkivalta on näissä teksteissä monopolisoitu ja hyväksyttävää yläluokkaisille miehille. Jos ajatellaan aatelitonta, talonpoikaa tai maaorjaa käyttämässä aseita, niin häntä kuvataan Sinin mukaan joko mielipuolena, vaarallisena tai naurettavana. Väkivaltaa saivat siis käyttää oikeanlaiset henkilöt oikeanlaisilla aseilla. Sinin sanoin tällaista väkivaltaa hehkutaan ja ”siitä syntyvät verikentät, joita kahlataan polvia myöten vastustajan hurmeessa”. Kanonisen eli katolisen kirkon oikeuden perinteessä ristiretket olivat katolisessa doktriinissa ainoa poikkeus siihen, että tappaminen on aina syntiä. Ristiretkille oli kuitenkin keskeistä lähteä hurskain motiivein kristittyjä puolustamaan, lähimmäisen rakkaus mielessä. Jos ristiretkelle lähti syntisin mielin, ei ristiretki tehnyt sielua autuaaksi tai toiminut katumusharjoituksena, kuten sen juridisesti tuli olla. Sinun uskosi on juuri oikea, virkkoi Richard. ”Vakuutan, että jos sinut kastetaan nyt, sielusi ylenee taivaan kukkakedoille riemusta laulaen”. Sanottuaan tämän Richard nosti maasta pudonneen kypäränsä ja täytti sen vedellä ääriään myöten. Tehden ristinmerkin Sorgalén yli hän kaatoi veden tämän päähän ja kasvoille. Sitten hän poimi ruohonkorren ja jakoi sen kolmeen osaan antaen nämä turkkilaiselle, joka pureskeli ja nielaisi palaset hyväksyen kristinuskon. ”Nyt leikkaa pääni irti hohtavalla miekallasi”, Sorgalé sanoi. ”En tahdo elää yhtä ainutta päivää pidempään, en kaikesta maailman kullasta, murheen painaessa sydäntäni.” Graindor de Douain muistiin kirjoittama ristiretkilaulu La chanson des chetifs, Myers ed. laisse., noin 1180. Mukaillen suomentanut Sini kangas. Sini on todennut kirjassaan (2025), että ”On aiheellista kysyä, millainen Lähi-idän – ja myös Euroopan – historiasta olisi muodostunut ilman tosiuskovaisten käymää pyhää sotaa. – – Vaikka elämme aikaa, jolloin todennäköisesti enemmistö maailman ihmisistä hyväksyy yleisinhimilliset periaatteet, kuten uskonnon- ja mielipiteenvapauden, uskontojen välinen vihamielisyys on yhä arkipäivää.” Tämä on mielestäni erittäin painava ja tärkeä havainto, jota pohdimme jakson lopulla. Ylipäätään se, mikä merkitys uskonnolla on ollut ja on edelleen ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa raakaan väkivaltaan asti, on tärkeää ymmärtää. Sini toteaakin, että on kiinnostunut ristiretkien aatehistoriasta osin juuri siksi, että mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita uskonsa puolesta tekemään. Jakson opittuasi ymmärrät, mitä ristiretket tarkoittivat keskiajan kulttuurissa ja miten ristiretket ylipäätään ymmärrettiin omana aikanaan. Tätä kautta hahmotat, minkälaisia muita uskonnon nimissä tehtyjä ryöstöretkiä ja sotia on eri aikoina käyty sekä miten nämä erilaiset pyhät sodat ovat suhteessa keskenään. Kuulet myös, miten kristillistäminen eteni Baltiassa ja Pohjolassa sekä pitääkö tarina piispa Henrikistä ja Lallista historiallisesti paikkansa. Pyhien sotien äärelle Menneisyyden Jäljillä! Lähteet: Sini Kangas: Ristiretkien historia – 1096–1192. SKS 2025. Sini Kangas: War and Violence in the Western Sources for the First Crusade. Leiden. Brill 2024. Yle Areena: ”Jakso 4: Sodankäynti ja ristiretket”. Julkaistu osana Keskiajan perintö -sarjaa 25.7.2016.

Showing 1–20 of 21 episodes